Mutta Johanssonin viimeinen matka siitä kyllä tuli. Oliko siinä kohtalon sormi, kuten viisaat kahvirouvat sittemmin väittivät, vai oliko siihen syynä harkinnan puute, mikä oli Jäkälän mielipide, se on vaikea sanoa. Harkinnan puute sen vuoksi, että hän määräsi vanhan käyttämättömänä viruneen veturin työntämään auraa.
Juuri Koskilinnaan tekemänsä matkan perusteella (kuinka omituista sekin) hän arveli, ettei pyöröaurakaan yhden veturin voimalla voinut päästä mihinkään. "Myrsky on pieksänyt kinokset koviksi kuin kallio, nyt tarvitaan voimaa, pojat", oli hän sanonut. Ja niin oli auraa työntävän veturin lisäksi laahattu huono rähjä, joka "hengenahdistuksen" takia — käyttääksemme kuljettajain kieltä — jo kuukausia sitten oli jätetty syrjään.
Ja hänellä oli ollut hirveä kiire, kuin kuolema olisi häntä kutsunut.
— Täysi höyry! Neula viivan yli, siekailematta! Niin oli hän käskenyt. (Neulalla hän tarkoitti manometrin osoittajaa, joka liikapaineen vallitessa sivuuttaa asteikkoon merkityn punaisen viivan, sallitun paineen rajan.)
Itse käytti hän moottoria, joka antoi auran pituussuuntaan kulkevalle pyörön akselille liikkeen. Ja terät, jotka ilkeästi suristen ja tuulimyllyn siipiä muistuttaen kieppuivat ympäri hirveällä vauhdilla, heittivät lunta sakeana tuiskuna kymmenien metrien päähän.
Mutta sitten tuli äkkiä pysähdys: kaatunut puhelinpylväs oli hautautunut kinokseen ja jysähti nyt auran pyöriä vasten. Veturien sylintereissä eivät männät päässeet liikahtamaankaan. Höyry, jonka pätsiä muistuttava uuni oli tulistanut, pinnistihe, ponnistihe, etsi ulospääsyä, paisui ylpeänä voimastaan. Varaventtiilit pihisivät. Sitten vanhan veturin kattilalevy repesi. Kuului hirveä, maatajärisyttävä pamaus. Kummankaan veturin koneenkäyttäjistä ja lämmittäjistä ei jäänyt mitään jälelle. Lapiomiehet lensivät taivasta kohden hurjasti pyörien. Sitten oli kaikki hiljaista.
Kun insinööri Johansson neljän tunnin päästä löydettiin, makasi hän tiedottomana kinoksessa, kuudentoista metrin päässä radalta ja hänen vasen reisiluunsa oli taittunut kolmesta kohden. Mutta pienintäkään naarmua ei hänen ihossaan ollut.
* * * * *
Kirisevän kylmänä pakkasaamuna valtava pamaus kuului selvästi
Tölleviin. Viipymättä Jäkälä soitti.
— Blom, kuulitteko sitä?