— Entäs insinööri Johansson?
— Molemmat jalat jäässä, vasen sitäpaitsi katkennut onnettomuudessa.
Pahasti kylmettynyt, mutta kyllä hän toipuu.
— — —
Kymmenen aikana aamulla kuultiin Petsamosta käsin ikäänkuin jättiläishirviön läähätystä. Radalla työskentelevät miehet näkivät lumen sinkoilevan läpinäkymättömänä tuiskuna kymmenien metrien korkeuteen. Sitten sukelsi näkyviin musta, puhkuva kummitus. Se oli insinööri Kivimäen pyöröaura.
Tanakka, kulmikas Kivimäki seisoi aurassa yhtä rauhallisena kuin koska tahansa, viikset ja kulmakarvat paksun jään peitossa.
— Ette ilmoittanut mitään tulostanne. Eikö Teillä ole puhelin matkassa?
— Tuota… Pidin sitä tarpeettomana, vastasi Kivimäki. Hän ei osoittanut minkäänlaista hämmästystä tavatessaan täällä Jäkälän.
— Miksi niin?
— Tuota… kun minulla ei ole ruokaa mukana, niin ajattelin, että se herättäisi ennenaikaista toivoa.
Jäkälän otsa tuli omituisen sileäksi ja hän tarkkasi Kivimäen neliskulmaisia, kirveellä veistettyjä kasvoja.