— Ei, mutta kanteletta kyllä.
— Vai niin. Sehän olikin tosiaan soittoniekka Orell, joka
Luolakosken kartanossa esitti niin omituisia harppukappaleita.
Mashkevitshin silmät tuijottivat nuorukaista niin murhaavan terävinä, että tämä pelkäsi niiden näkevän sen vihlovan tuskan, joka vaivoin kätkeytyi levollisen ulkomuodon alle. Jännittynein mielin Orri odotti jatkoa.
Hiljaisuutta kesti jälleen pitkät hetket.
— Mitä te oikeastaan tiedätte insinööri Warénista? kuului äkkinäinen, käskevä kysymys.
— Insinööri Warénista?
— Niin.
— En tunne häntä.
Hermostuneesti olkapäitään kohauttaen tutkintotuomari tempasi taskustaan savukekotelonsa ja sytytti paperossin öljy-iskijällään. Sitten hän malttoi mielensä ja jatkoi levollisemmin.
— Nuori mies. Tässä on nyt vakavia kysymyksiä esillä ja minä pyydän, älkää olko mahdoton. Teidän alituinen kieroilemisenne on aivan turhaa, se teidän pitäisi käsittää. Te luulette, ettei minulla ole asiat selvillä, mutta siinä te erehdytte. Minä voin vahvistaa muistianne ja poistaa epäilynne, ellette luota sanoihini. Kuunnelkaa siis tarkoin. — Syksyllä, oleskellessanne Luolakosken kartanossa soittoniekka Orellin nimellä, teidän onnistui saada selville tohtori Koski — alias Warén-vainajan salaisuus, koskeva metallisen vedyn valmistustapaa. Tämän tieteellisen keksinnön selitykset te olette vienyt mukananne ja kätkenyt. Minä tiedän, että te olette tullut Suomeen Saksan sotilaspiirien lähettämänä vakoojana. Siitä huolimatta olen valmis antamaan teille täydellisen vapauden, jos ilmoitatte tuon salaisuuden. Haluatteko?