— Mikä on takeena siitä, että teette, mitä lupaatte?
— Eikö sanani riitä, kunniasanani?
— Anteeksi, herra valtioneuvos. Olette venäläinen.
Väri vaihtui tutkintotuomarin kasvoilla ja hän kohoutui nopeasti hiukan ylös, ikäänkuin olisi tahtonut syöksyä nuorukaisen kimppuun. Mutta ihmeellisellä voimalla hän hillitsi itsensä.
— Haluatteko, että hankin teille keisarillisen armahduskirjan?
Orri pinnisti aivojaan keksiäkseen nopeasti kunnollisen ratkaisun.
Tahallaan hän pitkitti äänettömyyttä.
— En luota siihenkään. Minut voitaisiin vangita jonkun tekosyyn perusteella uudestaan ja viedä Siperiaan nääntymään, kuten niin monelle suomalaiselle on tehty. Ilmaisen salaisuuden vain seuraavilla ehdoilla: Minut viedään Ruotsiin ja jätetään Ruotsin viranomaisten haltuun vangittuna; sieltä sähkötän Suomen viranomaisille, joiden rinnalla toimikoon venäläisiä, minne keksinnön selitys on kätketty, ja heti, kun kätkö on löytynyt, antavat suomalaiset viranomaiset siitä Ruotsiin tiedon ja minut päästetään vapauteen, tarpeellisilla todistuksilla ja passeilla varustettuna. — Täällä en muuten voisikaan varsinaista salaisuutta ilmoittaa, sillä minä en tunne sitä, tiedän vain selityksen piilopaikan.
— Te vaaditte aivan mahdottomia. Ymmärrätte kyllä itsekin, ettei tuommoista suunnitelmaa voi toteuttaa. Kun teillä on keisarillinen vapautuskirja taskussanne ja tarvittavat viranomaisten todistukset, niin ei teidän vapauttanne voi kukaan häiritä, tottakai sen käsitätte, selitti Mashkevitsh hyvin ystävällisesti.
Hetken taistelivat nuorukaisessa kiihkeä vapauden kaipuu ja isänmaan rakkaus. Sitten muisti hän insinööri Warénin uljasta elämäntarinaa ja tunsi saavansa uutta voimaa.
— Siihen en voi suostua, vastasi hän päättävästi. Tutkintotuomari kohautti olkapäitään ja ponnisti kaikkensa hillitäkseen itseään. Paperossi hehkui kuin kekäle hänen hampaissaan ja heikko puna oli kohonnut hänen kalvakoille poskipäilleen. Syntyi äänettömyys.