Silloin välähti nuorukaisen aivoihin nopea ajatus. Se oli niin yllättävä, että hänen kasvonsa kirkastuivat tuokioksi, ja hän sai pinnistää voimiaan pysyttääkseen äänensä rauhallisena.
— Tämä on muuten seikka — alotti hän — josta jo aikaisemmin olen ajatellut kertoa herra tutkintotuomarille. Minulla on kaikki valtit käsissäni tällä kertaa, siksi olen niin vaatelias. Asianlaita on nimittäin siten, että olen todellakin jääkäri ja ellen kuukauden ja kymmenen päivän kuluttua, vapaana ja kenenkään saattamatta ole Helsingissä, määrätyllä paikalla, niin salaisuus joutuu saksalaisten tietoon.
Tutkintotuomari hätkähti ja keihästi katseensa nuorukaiseen. Kauan aikaa istui hän kalpeana ja aivan liikkumatta. Sitten, vähitellen, hänen olentoonsa tuli jotakin rauhallista, pehmeää, ikäänkuin kehräävää. Silmät siristyivät, huulet hymyilivät hiukan. Vihdoin puhkesi hän sihisevään, pirulliseen nauruun…
Orri kuljetettiin pois masentuneena ja ihmeissään.
Valtioneuvos Mashkevitsh oli taaskin osoittanut, mikä etevä tutkintotuomari ja nerokas psykoloogi hän tosiaankin oli.
V.
Vankikoppi 68.
Heti tutkinnon päätyttyä aukeni Orrin vankikopin ovi uudelleen ja vartia molotti jotakin venäjäksi. Vasta monien viittoilujen jälkeen nuorukainen ymmärsi, että hänen tuli koota vähäiset kamppeensa ja lähteä mukaan. Hetkeksi läikähti valoisa toive hänen mielessään ja hänen sydämensä pamppaili kiihkeästi. Mutta heti käytävään päästyä se sammui. Hänet annettiin kahden pitkäpartaisen, harmaaviittaisen vartian haltuun, jotka revolverit kädessä lähtivät kuljettamaan häntä eteenpäin. Monien sokkeloisten holvien kautta saavuttiin vihdoin toiseen vankila-osastoon, joka kahosi mustine ovineen vielä kaameampana kuin äskeinen. Joka toisella ovella seisoi synkkä, äänetön vartia ja kaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus. Nuorukaisesta näytti paikka tutulta ja sitten hän muistikin, että tutkintotuomarin luokse mentäessä oli sivuutettu tämä kolkko elävien hauta.
Hänet työnnettiin koppiin n:o 68. Se tuntui vieläkin ahtaammalta kuin edellinen, ikkuna näytti olevan syvemmällä muurissa ja korkeammalla, ja W.C. oli toisenlainen; sen avulla ei mitenkään voinut "telefonoida", puhua naapurin kanssa, kuten suomalaiset onnettomuustoverit olivat vanhassa osastossa tehneet. Seinät tuntuivat olevan niin ahdistavan paksut, että tuskin oli toivoa naputuksen kuulumisesta, ja koko se rattoisa keskustelu, jonka salaperäisiin naputusmerkkeihin Orrikin oli jo ehtinyt tutustua, oli täällä suurin piirtein mahdotonta.
Ahdistunein mielin nuorukainen painautui sille kapealle rautalevylle, joka täällä teki istuimen virkaa. Mitä oli nyt seuraava? Päivittäisiä ruoskimisia, kidutuksia, julmuuksia? Sillä sen hän käsitti, että hänet nyt oli teljetty kaikkein vaarallisinten valtiollisten rikoksentekijäin osastoon, jossa sekin vähäinen yhteys ulkomaailman kanssa, joka vanhassa osastossa oli sallittua, tyyten katkaistiin. Samalla hän raivosi ja sadatteli itseään, muistaessaan tutkintotuomarin voitonriemuista lähtönaurua. Miksi ollakaan niin mieletön ja mennä ansaan! Innostuksessaan oli hän vain tunnustanut kaksi seikkaa, ensinnäkin tietävänsä Warénin salaisuuden, toisekseen olevansa jääkäri. Nyt voitiin hänet tuomita minä päivänä tahansa. Todistajia ei enää tarvittu, sillä hän oli itse tunnustanut syyllisyytensä.