Mutta samalla lujittui hänessä varma päätös: keksikööt mitä helvetin kauhuja tahansa, kiusatkoot millä keinoilla hyvänsä, hänen huuliltaan eivät he ikinä saa Warénin salaisuuden selitystä. Yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä palautuivat ne miltei profeetalliset sanat, jotka nerokas insinööri oli kirjoittanut keksinnön perijälle ohjeeksi:
"Aika on tuleva, jolloin minun työtäni tarvitaan. Pitää jaksaa sitä odottaa, mutta pitää myöskin valppaana osata huomata, milloin otollinen hetki on koittanut. Ja ennen kaikkea on vältettävä, ettei rahtuakaan joudu vieraan käsiin. Ainoastaan siten on kaikki onnistuva ja tämä maa kasvava siihen suuruuteen, jonka näen hengessäni ja joka täyttää minut kuohuvalla ja samalla nöyrällä riemulla."
— — —
Kului viikko, kuukausi, kaksi kuukautta. Mitään ei tapahtunut, kukaan ei käynyt nuorukaista häiritsemässä, hän sai olla niin rauhassa kuin kuollut haudassaan, kukaan ei tuntunut häntä muistavan. Se kalvava odotus, joka alituisesti kaihersi hänen rinnassaan, oli tyyten syönyt hänen voimansa ja pilannut hänen hyvän hermostonsa. Tuntikaupalla saattoi hän tuijottaa tylsänä eteensä, kokonaan tiedottomana siitä, mitä ajatteli, tai mitä mielikuvia liikkui hänen aivoissaan. Toisinaan hän taas raivosi kuin mielipuoli, juoksi kopissaan ja takoi seiniin nyrkkinsä tunnottomiksi, ja kerran hän purskahti kaameaan, soinnuttomaan nauruun, jonka ääntä hän itse siinä määrin säikähti, että vaistomaisesti pidättyi sen uusinnasta.
"Ymmärrän, ymmärrän, ymmärrän!" kähisi hän itsekseen, kulkien ympäri kuin peto häkissään. "Mashkevitsh tahtoo minut näännyttää epätoivon partaalle välinpitämättömyydellään. Kavalasti hän kuluttaa voimiani, kohdatakseen sitten heikompaa vastarintaa, kun katsoo ajan sopivaksi jälleen esittää minulle konnan koukkujaan tai lumoavia valheitaan. Mutta hän ei onnistu! Ennen näännyn kokonaan kuin enää lausun hänelle harkitsematonta sanaa."
Monesti oli Orri koettanut vartialta vaatia pääsyä tuomarin puheille. Tämä ravisti äänettömänä päätään, tai toisinaan, paremmalla tuulella ollessaan, sanoi kertoneensa esimiehelleen vangin toivomuksista, mutta se ei ollut johtanut yhtään pitemmälle. "Mutta onhan minulla oikeus vaatia päätös asiassani", kiihkoili nuorukainen, jolle viha palautti venäläisiä sanojakin mieleen koko kouluaikaisen varaston. Vartia kohotti ykskaikkisesti olkapäitään ja painoi kopinoven tyynesti lukkoon. —
Eräänä päivänä kuuli Orri hiljaista naputusta sivuseinältä. Hän
kimmahti pystyyn ja painoi korvansa kosteata muuria vastaan…
Taaskin… aivan selvästi… Venäläinen systeemi tuntui olevan…
Orri sieppasi hädissään juoma-astiansa ja naputti sillä vastaan.
Pitkä, venäläinen lause. Voi kauhistus, eihän hän sitä ymmärtänyt…
— Po njemetski, pashaluista, (saksaksi, olkaa hyvä) Orri sähkötti, keskeytettyään useat kerrat naapurinsa.
— Aber gern (mielelläni), kuului vastaus.
Ja sitten alkoi yhtämittainen naputus: