Oli merkillistä, että vangit, joita kuitenkin niin tarkasti vartioitiin, olivat kutakuinkin selvillä ulkomaailman tapahtumista. Tavalla tai toisella oli jonkun onnistunut päästä sanomalehtiin käsiksi, toisille tuotiin suullisesti tietoja, eikä ollut paljon sellaisia, joilla ei olisi ollut hämärää aavistusta duuman alkamisesta, Moskovan levottomuuksista, yleensä koko siitä valtavasta kuohunnasta, joka maaliskuun aikana oli kehittynyt yhä rajummaksi…

Taas paukkui ja yhä lähempää… Nyt saattoi jo erottaa huumaavaa pauhua, ikäänkuin kaukaisen kosken kohinaa. Laukauksia, ääniä, raivokkaita huutoja, jotka kuitenkin kaikki sulautuivat yhdeksi ryskeeksi… Sitten kuului ammuntaa jo vankilan pihalta ja sadat äänet karjuivat:

— Ovet auki! Vapaus! Vapaus!

Kumeaa, outoa jyskettä tunkeusi käytävistä korviin, revolverit paukkuivat, ovet särkyivät ja yhä valtavammin kaikui yli muun melun:

— Vapaus, vapaus!

Nuorukainen painoi käsin sydäntään, joka ikäänkuin hyppi rinnassa. Häntä ahdisti niin ankara jännitys, että hengitys salpautui ja hän tunsi ihan ruumiillista tuskaa… Yhä lähemmäs vyöryi pauhu… Yhtäkkiä lensi ruokaluukku auki, sitten murtui ovi ja kolme villiintynyttä, parrakasta vapaussankaria syöksyi ahtaaseen koppiin. He olivat kuristaa nuorukaisen syleilyynsä, kiihkosta juopuneina he suutelivat häntä kymmeniä kertoja, väräjävin, tukahtunein äänin kirkuessaan.

— Toveri! Vapaus! Vapaus! Vapaus!

Orri pääsi nopeasti selville tilanteesta ja kiiruhti ulos. Käytävässä kohtasi häntä suurenmoinen näytelmä: se oli täpötäynnä väkeä, vankeja ja vallankumouksellisia, jotka syleilivät toisiaan, itkivät, nauroivat, huusivat, ampuivat revolvereillaan kattoon, aitovenäläiseen tapaan hetkeksi mielettömyyteen saakka hurmaantuneina. Herkkä sydämellisyys ja palava intohimo tekivät heidän kasvonsa samalla kertaa lapsellisiksi ja villin näköisiksi…

Turhaan yritti nuorukainen tunkeutua ahdingossa eteenpäin. Häntä suudeltiin lakkaamatta, yhtämittainen hurraa raikui hänen korvissaan ja vasta sitten, kun joukko soljuen kuni virta alkoi tulvia ulos, kantautui hänkin toisten mukana. Sotilaat olivat sillävälin särkeneet kaikki esteet ja tie vapauteen oli avoinna.

Ulkona oli valoisaa; kevään aurinko paistoi yli vallankumouksellisen Pietarin. Sotaväenosastoja, joiden päällikköjen paikat yksinkertaiset, punanauhalla varustetut aliupseerit olivat vallanneet, vaelteli edestakaisin kiihkoisesti, ampuillen kivääreillään ilmaan. Automobiileja kiiti hurjaa vauhtia, milloin panssaroituina ja uhkaavan näköisinä pikatykkeineen, milloin avonaisina, ääriään myöten sotilaita täynnä. Joka puolella paukkui, kuularuiskut lätisivät ja etäämpää kuului tykkien kumea jyske ja sekavaa, hillitöntä huutoa. Pienet poikasetkin olivat siepanneet kaatuneilta aseita käsiinsä ja touhusivat villiintyneinä, kuten vallankumoukselliset ainakin, ja huusivat svabodaa.