— Herra valtioneuvos…
Kun jatkoa ei kuulunut, kysyi puhuteltu.
— Niin?
— Minulla ei ole yhtään rahaa, sai nuorukainen vihdoin sanotuksi, tumman punan syöksyessä hänen kasvoilleen.
— Se asia on pian autettu. Rahan puutteessa te ette saa kitua.
* * * * *
Pahoja enteitä alkoi kuulua. Puhuttiin uusista vangitsemisista, kerrottiin santarmikätyreiden yhä olevan liikkeessä ja varmuudella vakuutettiin että rannikkorata pohjoiseen samoin kuin Kajaanin ratakin olivat tarkan silmälläpidon alaisina. Nurmekseen oli vielä vapaa pääsy, mutta siellä kuului piileskelevän niin paljon vaarallisia pakolaisia, että ainakin itse kaupunkia oli viisainta karttaa.
Viipymättä, kaikessa hiljaisuudessa Orri lähti matkalle.
Lieksassa hän nousi junasta, hankki pitkänmatkan kyydin ja painui Kuhmoniemen tietä Pöyhölän majataloon. Täällä hän lepäsi päivän ja hankki itselleen hyvät sukset. Kun hän kaikin mokomin tahtoi välttää Kajaanin läheisyyttä, tämän kaupungin kautta kun oli kulkenut viimeinen etappitie Saksaan, painui hän Ontojärvelle ja selkiä pitkin suoraan Hyrynsalmea kohti.
Mutta tavattomasti hän oli heikentynyt. Käsiin ilmaantui hiihtäessä suuria rakkoja, jäsenet alkoivat vapista ja hiki, joka alussa oli niin runsaana valunut, kuivui kokonaan ja hän tunsi muuttuneensa kalpeaksi. Monesti makasi hän suksiensa päällä pitkiä hetkiä, kykenemättömänä matkaansa jatkamaan. Hämärä alkoi yllättää. Täällä ei vielä näkynyt mitään kevään merkkejä, pakkanen kiristyi kiteisten selkien yllä ja vihreänkelmeällä taivaalla tuikki valjuja tähtiä. —