Sitten taas lepoa, ystävällisiä ihmisiä, ajoa porolla hulmuavassa hangessa, nautintoa ja outoa hurmiota. Puolanka, Pudasjärvi oivine majataloineen, Ranua, Rovaniemi, joka oli kaukaa kierrettävä. Sitten hiihtoa Kittilää kohti, visusti tietä silmällä pitäen.
Kun Orri eräässä maatalossa väsyneenä oli juuri paneutumassa levolle, aukeni ovi äkkiä ja huuruinen mies, kaulus pystyyn käännettynä, astui sisään. Nuorukaisen sydäntä kouristi, mutta hän kääriytyi peitteeseensä. Vieras otti matkustajakirjan, tehdäkseen sinne merkintänsä. Samassa hän käännähti nopeasti ja sanoi heleällä äänellä.
— Olisit sinä nyt sentään voinut tervehtiä, hitto vieköön.
Orri kavahti istumaan vuoteessaan ja tuijotti kiinteästi puhujaan, jonka ääni oli tuttu, mutta jonka kasvot hämärä kätki.
— Sinäkö se oletkin. Terve mieheen! Enhän minä sinua tuntenut, vaan pelkäsin kuin peijakasta. Jopa nyt sattui onnellisesti… Mutta mistä sinä tulet?
— Sieltä mistä sinäkin, Shpalernajasta, vastasi vieras, puristaen
Orrin kättä. Hän oli jääkäri Storm.
— Niin, mutta mitä kautta?
— Helsingistäpä tietenkin. Sieltä toisen luokan vaunussa herroiksi Rovaniemelle ja hevosella komeasti tänne, kehuskeli Storm leveään tapaansa ja kysyi sitten.
— Entä sinä?
— Voi veikkonen, minun taitaa hermostoni olla pilalla. Minä näet olen painellut Nurmeksen likeltä saakka halki korpien ja suurimmaksi osaksi suksilla. Sittenkin vielä olen usein pelännyt.