Piti siis hiihtää hartiain takaa. Taivalta tehtiinkin huimasti ja pian kääntyivät nuorukaiset umpeennietostuneille metsäteille, suoraan länteen, Kolaria kohti. —

Sinä päivänä oli hiihdetty jo noin viisi peninkulmaa. Tuli yö. Revontulet, jotka ikäänkuin epäröiden syttyivät pohjan taivaan kruunuksi, heittivät salaperäisiä sointujaan yli synkän avaruuden ja sinertävällä hangella kiiti hämäriä, nopeasti häipyviä varjoja. Oli verrattain lauha ilma ja tähdet kimmelsivät heikosti, tuontuostakin peittyen keveän hattaran kätköön. Raja läheni. Viimeisen töllin ukko oli puhunut parista kilometristä. Nuorukaiset lykkivät lylyä ääneti ja rinnan alla ahdisti jännitys.

Matala, sinivarjoinen, talvinen mäenrinne! Sukset soluivat hyvää vauhtia… Äkkiä avartui metsä pelloksi; sen takana näkyi valkea, kiemurteleva uoma: joki. Mutta pellon laidassa oli tölli, jonka ikkunoista loisti takkavalkean iloinen hohde… Töin tuskin saivat nuorukaiset käännetyksi suksensa sivummalle, missä metsikkö jatkui jokirantaan; sisällä torpassa olivat he nähneet sinelliniekkamiehiä.

— Hitto vieköön! Olimmepa mennä suoraan niiden suuhun, kuiskasi
Orri, joka hiihti taampana.

— Hsht! kuului varottaen, ja Storm käänsi vieläkin enemmän vasempaan.

— Kyykisty! kuiskasi hän, saavuttuaan tiheään pimentopaikkaan.

Kun Orri ihmeissään katsoi häneen, osotti hän sauvallaan metsänreunaa kohti. Siellä, revontulten hämärässä välkkeessä, erotti Orri kaksi miestä, jotka näyttivät kuuntelevan henkeä pidättäen, kiväärit valmiina kädessä.

— Nyt on painettava ja painettava vinhaan, kuiskasi Storm edelleen.

Varovasti kuin kärpät puikkelehtivat nuorukaiset läpi tiheimmän viidakon ja alkoivat sitten hiihtää kuin henkensä edestä suoraan jokea kohti. Jo alkoi äyräs viettää, mutta samalla loppui metsä. Huimaa vauhtia kiitivät he jäälle…

Samassa pamahti kahdesti… neljästi… yhä ja yhä. Luotia vinkui ympäri pään. Ne vihelsivät korvissa tuttua, usein kuultua lauluaan, hupsahtivat hankeen aivan jalkoihin, mutta yhä tekivät nuorukaiset matkaa. Jo paiskasi Stormin nenälleen jäälle. Orria vihlaisi rinnasta, mutta hänellä ei ollut aikaa auttaa toveriaan, jos mieli kummankaan pelastua, ja vastarantakin oli jo aivan lähellä…