— Voi minua. Ja minä kun luulin saaneeni niin suurta aikaan. Mitenkä tästä nyt selviydytään?
— No, älkäähän nyt olko huolissanne… Te olette jo puhunut keksinnöstä?
— Olen antanut näytekappaleen ja piirustuksiakin. Perääntyminen ei enää ole mahdollista.
— Ei, sanoi valtioneuvos miettiväisenä ja jatkoi sitten. — Ehkä tämä käy näinkin. Ehkä Saksa tosiaan on jalomielinen ja suora meitä kohtaan, tukevathan tätä olettamusta niin monet seikat. Mutta omasta puolestani olen liikaa seurannut suurvaltojen politiikkaa, jotta voisin olla siitä vakuutettu. Se on aina kieroa ja itsekästä ja sillä on oikeus olla sellaista, se on minun käsitykseni.
— Mutta minä olen kuitenkin turvannut sen seikan, ettei sen sopimuksen pykäliä, joka täällä muodostetaan, voida muuttaa, sanoi Orri. Ja sitten hän selitti valtiomiehelle, miten koko salaisuus mainitussa tapauksessa joutuisi ympärysvaltain tietoon.
— Vai niin, hyvähän se on sekin, vastasi vanha herra naurahtaen. — Mutta käsitätte kyllä, minkälaiseen suuruuteen Suomi saattaisi kohota, jos se yksin saisi pitää tietonaan sen, mikä yksin sille kuuluu.
* * * * *
Kun vieras oli mennyt, seisoi Orri huoneensa lattialla niin pökerryksissä kuin olisi hän saanut voimakkaan iskun. Sekavia, kuumeisia ajatuksia risteili hänen aivoissaan. Ne syöksyivät sinne tänne, voimatta mitään selvittää, eikä nuorukainen voinut pakoittaa niitä tottelemaan tahtoaan.
Miten viiltävinä hänen mieleensä nyt palautuivatkaan insinööri Warénin sanat: Ja ennen kaikkea on vältettävä, ettei rahtuakaan joudu vieraan käsiin. Kuinka hän oli voinut ne unohtaa? Unohtaa, kunnes valtioneuvos Runko oli sinkauttanut hänelle saman ehdottoman ajatuksen.
Hän alkoi vaeltaa hermostuneena ympäri lattiaa ja huomaamattaan hän poltti paperossin toisensa jälkeen. Monenlaisia suunnitelmia kangasteli hänen mielessään, kunnes hän yhtäkkiä pysähtyi, siveli kädellään otsaansa ja nopeasti vilkaisi kelloaan.