Mutta kiihkeät, suonikkaat kädet kiskoivat hänet alas kuorman päältä, jonka edessä hevonen puuskutti verestävin silmin. Silloin hän puhkesi hysteeriseen itkuun ja painui tiepuoleen taakkoineen, joka nukkui posket purppuraisina, tummaripsiset silmät ummessa, vaaleat kiharat hienopintaiselle otsalle valuneina, tietämättä mitään tästä kauheudesta, jonka elokuun ihana luonto kätki uhkuvaan, kypsyvään kukkeuteensa. —
— Tuolla on Orrin talo, kuului kimeä ääni.
— Missä?
— Tuoko, jossa on koivuja pihalla? — Ja uusi huvila vieressä?
Väkijoukko miltei pysähtyi katsomaan tuota viehkeätä huvilaa, jonka köynnösten kiertämät ikkunat säihkyivät laskevan auringon purppurassa.
— Senkö kenraalin? hutisi joku etäämpää.
— Verihurtan?
— Joka on syynä kaikkeen!
— Kirous hänen ylitseen!
Silloin muuan pitkä, synkän näköinen mies, jonka intohimoinen suu oli syvien vakojen ympäröimä, hyppäsi tiepuolessa olevalle kivelle ja huusi voimakkaasti.