— Ihmisraukat!
Syntyi äänettömyys ja joukko odotti ahnaasti.
— Voi tätä kurjuutta, kuului heikosti kuormastosta. Sitten kivelle hypännyt mies jatkoi:
— Veljet ja sisaret! Kuka on syypää tähän kurjuuteen? Kuka on saattanut sen aikaan, että Suomenlahden rannikolla, Viipurista Turkuun saakka kaikki kaupungit ovat raunioina? Kuka on vikapää tuhansien viattomien kuolemaan, tuhansien kodittomuuteen ja nälkään, koko meidän kurjuuteemme? Kuka on siihen syypää?
Puhuja vaikeni ja tuijotti joukkoon synkin silmin.
— Hallitus!
— Valtaherrat!
— Kuningas! huusi kiihtynyt lauma.
Sitten mies kiven päällä jatkoi.
— Kuningas, hallitus, niin! Uhalla syöksi hallitus meidät sotaan, kun se ensin oli saattanut kansan äärimmäiseen hätään, kun se oli riistänyt meiltä maan ja luovuttanut sen vieraille, kun se oli saanut joukkointohimot kiihtymään, niin että huumaantunut köyhälistö tuli loukanneeksi vieraan maan sotilaita. Se ei koettanutkaan rauhallista selvitysten tietä. Se tahtoi kääntää laumojen katseen syrjään omasta kurjuudesta, jota se oli voimaton ja haluton korjaamaan. Se tahtoi sotatilaan julistamisella tukkia huutavat äänet. Se tahtoi ajaa liiat suut taisteluihin kuolemaan.