Yhä jatkui kumeita jyrähdyksiä, yhä vuorottelivat ryhmät. Vihollisen tykistö ampui vimmatusti, mutta sen oli mahdotonta osua noihin pieniin, tuskin näkyviin pisteisiin, jotka olivat niin suhdattoman korkealla avaruuden äärettömässä sinessä… Mutta, voimakkaita sytytyspalloja ja myrkyllisillä kaasuilla täytettyjä pitkulaisia pommeja satoi tuhkatiheään.
Sitten hyökkäsi vihollisen ilma-eskaaderi. Silloin laskeutuivat pienet, ylhäällä pyörineet koneet huimaavaa vauhtia alaviistoon. Ne liikkuivat niin sulavasti ja äkkinäisiä käänteitä tehden kuin elävät olennot, suurisiipiset linnut, joiden hirvittävää tulta ei vihollinen saattanut kestää. Se taisteli jonkun aikaa. Sitten se menetti koneitaan ja kääntyi pakosalle.
Yli Kronstadtin jatkui lakkaamatta pommi-sade.
* * * * *
Samaan aikaan ratsuväkidivisioona, jonka mieslukua oli paljon lisätty, alkoi rynnistyksensä.
Mutta tällä kertaa tapahtui se paljoa vaikeammissa olosuhteissa kuin varhaisemmin. Venäläiset olivat viisastuneet kärsimistään tappioista ja rakentaneet puolustuslinjansa uuteen malliin. He olivat tehneet valtavan leveän piikkilanka-esteen, jonka okaisten lankojen väliin he olivat sijoittaneet risuja, juurikkaita kantoja ja kaadetuita puita, joiden viholliseen päin törröttävät okaat pistokyvyn tehostamiseksi olivat viistosti leikatut. He olivat kaivaneet syviä sudenkuoppia säännöllisten välimatkain päähän, vetäytyneet pitkän matkan taaksepäin ja vasta sitten rakentaneet itselleen varsinaisen taisteluhaudan uusine suojalaitteineen.
Jo yöpimeällä oli lähetetty jalkaväen pioneereja lankasaksilla avaamaan reittiä. Kun venäläinen etuvartio, joka oli asetettu lankasuojuksen taakse, kuuli rapinaa läheltään, ampui se merkkilaukauksen ja samassa alkoi hirvittävä granaattisade pudota sulkutulena kentälle. Se kaatoi kyllä useita pionieerejä, jotka harvassa ketjussa, vatsallaan maassa ryömien tekivät vaarallista työtään, mutta samalla se myöskin paljon auttoi heitä, katkoessaan ja murtaessaan kaikki langat, kannot ja puut.
Vasta kun tuli oli jonkun verran asettunut, ratsumiehet hyökkäsivät kätköpaikoistaan. Hurjalla vauhdilla ja sokeassa raivossa he kiitivät eteenpäin, heidän pitkät, loistavat miekkansa hutkivat tietä auki salamoivin terin ja heidän harmaan suojuksen verhoamat haarniskansa rapisivat konekiväärien luodeista. Heitä sortui maahan ja kaatui suhdattoman paljon enemmän kuin ensimäisellä kerralla, mutta suurin osa ryntäsi eteenpäin kuin raju-tuuli. Juoksuhaudan kohdalla syntyi hirveä temmellys ja käsigranaatit paukkuivat yhtämittaa, mutta niiden yli kuului pienien satularuiskujen vihlovan terävä ja kimeä ääni. Sitten haavoittuneiden huudot kohosivat ilmaan ja epäjärjestyksessä alkoi kauhistunut vihollinen paeta.
Ratsumiehet ajoivat hurjaa vauhtia heidän ohitseen jättäen jälkeensä vain pieniä osastoja, jotka liehuivat edestakaisin kuin murhan enkelit. Toiset painalsivat yhä eteenpäin surmaten ja hävittäen. Vihollisen suunnattomat ratsujoukot, joilla se, edellisistä kokemuksistaan viisastuen, koetti ehkäistä hyökkääjien etenemistä, ryntäsivät suotta väijytyspaikoistaan. Heidän kuulansa eivät tehonneet, heidän sapelinsa ja pistokeihäänsä kalskahtivat murtumatonta panssaria vastaan ja putosivat voimattomina. Silloin luulivat he olevansa yliluonnollisten olentojen kanssa tekemisissä. Heidät valtasi suunnaton pakokauhu ja hurjassa sekasorrossa he kiiruhtivat metsiin.
Suuret voimavaunut ja panssari-autot, jotka vyöryivät rymisten eteenpäin ja joiden rakenne suuresti muistutti maailmansodan aikaisia tankkeja, kierrettiin ja jätettiin jälkeen, tai tuhottiin niiden pyörät voimakkailla heittopommeilla. Syntyi niin suunnaton sekasorto, että oli mahdotonta kauempaa erottaa ystävää vihollisesta.