— Minulla oli neljä laatikkoa, mutta tungin ne lähtiessämme taskuuni. Nyt niistä on suurin osa pilalla ja toiset tietysti yhä imeytyvät kosteiksi. Sitten meihin "köhä" tulee, jos saamme täällä värjötellä ilman tupakkaa… Annappas nyt sitä pulloasi.
— Tässä on veikkonen molemmat. Maistahan. Ne käyvät hyvin yhteen.
Pojat murjottivat pitkän aikaa ääneti. Mutta Storm, joka tuon tuostakin ryyppäsi, alkoi tulla yhä iloisemmalle päälle ja hyräili itsekseen. Yhtäkkiä hän näytti muistavan jotakin, kaivoi lompakon taskustaan ja etsi sen kätköstä pahvipalaselta näyttävän levyn: se oli ohut tulitikku-vehje, tuollainen, joka sisältää kymmenkunta litteätä tikkua ja jota on hyvä pitää liivintaskussa. Hän nosti sen korkealle ilmaan ja alkoi puhua.
— On hetkiä ihmiselämässä, jolloin kaikki yksilön huomio on kiintynyt yhteen ainoaan seikkaan, yhteen ainoaan pisteeseen. Tämä tapahtuu esimerkiksi silloin, kun matkaa aavaa lakeutta tai rannatonta meren selkää, tuulen tuivertaessa, myrskyn mylviessä, pistää tupakkaa piippuunsa, eikä ole muuta kuin yksi ainoa tulitikku… Muistatko sitä?
— Et saa enää ryypätä. Sinä tulet humalaan, sanoi Orri, jonka omillakin poskilla veri punersi.
Storm naurahti välinpitämättömästi.
— Minua ei yhtään viluta enää. Tuuli on kuivannut vaatteet, ainakin etupuolelta ja konjakki on ne lämmittänyt. Minusta on saman tekevää, vaikka vaeltaisimme näin tuomiopäivään saakka. Kunhan ei tuo peijakkaan aalto ehtimiseen heittäisi vettä niskaani… Nytkin! Huh!
— Anna pullo tänne nyt, muuten tässä käy hullusti vielä.
— Tästä tämän saat. Mutta suotta sinä pelkäät. Ei tällaisessa ilmassa päihinsä tule.
Ja nuori saaristolainen alkoi laulaa, huolettomana, täyttä kurkkua, kuin huviretkellä ainakin.