Myrsky ärjyi ja pauhasi. Vene keikkui aalloilla mitättömänä kuin palko. Mutta nuorukaisissa ei voinut huomata huolestumisen merkkiäkään, vaikka he ajelehtivat rannattomalla ulapalla, ollenkaan tietämättä, mitä tulevaisuus kätki verhoihinsa.
* * * * *
Ilta jo hämärsi, kun taivaanrannalla, oikealla, alkoi vilkkua valoa ja epäselvästi häämöttää kapea torni, kuin seiväs.
— Mikä se lienee? Ritgrund ehkä? Mutta eihän hitossa! Eihän se siltä puolen voi näkyä, silloin olisimme Vaasan saaristossa.
Storm otti kompassinsa.
— Se ei voi olla muu kuin Gadden, sanoi hän, ojentaen kaukoputkensa. — Tosiaankin, sehän se on. Olen näkevinäni saaria oikealla. Nyt, veikkonen, alkaa koetus, pääsemmekö sinne vai ei. Jos me ajaudumme ohitse, niin silloin kyllä merta riittää, vaikka Saksanmaalle saakka.
Rohkeasti nosti hän purjeen ja käänsi laitatuuleen. Pieni vene vapisi kuin haavanlehti ja kiiti huimaa vauhtia eteenpäin. Yhtämittaa loiskahti vettä yli reunan, yhtä mittaa ajoi Orri sitä ulos, tuulen puoleisella reunalla istuen. Toisinaan tuntui käsittämättömältä, että vene pysyi pystyssä, mutta Storm hoiti järkähtämättömällä päättäväisyydellä peräsintä, jonka varteen hänen kätensä olivat pusertuneet niin lujasti, että rystyt kuulsivat valkeina.
Orrin tuli hiki. Haavoittunutta käsivartta alkoi pakottaa, mutta hän teki työtään hammasta purren, sanomatta mitään. Vihdoin rupesi hän vapisemaan, eikä enää jaksanut.
Storm laski hiukan enemmän myötälaitaan ja huusi tiukasti, otsa rypyssä.
— Ryyppää, hitto vieköön! Tai tee mitä haluat, mutta sinun on nyt kestettävä.