Häät Luolakoskella.
Keskellä tätä kuumeista hälinää, innostusta ja pauhua, oli vanhassa Luolakosken kartanossa touhuttu kokonaan toisenlaatuisissa hommissa, jotka koskivat rappeutuneiden osien uudistusta, korjauksia ja juhlavalmistuksia. Kartanon nuoriherra, luutnantti Arttur, oli mennyt kihloihin kenraalimajuri Stormin tyttären, Marian kanssa, ja häät olivat ovella. —
Kookas, mutta tällä kertaa pieneltä tuntuva vierashuone oli täynnä säteilevää, juhlapukuista yleisöä. Kaikkialla näkyi loistavia sotilaspukuja, kahisevia silkkihameita ja avokaulaisia, iloisia naisia, jotka olivat ryhmittyneet erilleen miehistä, ikäänkuin olisi molempien sukupuolien välillä vallinnut riita siksi kunnes vihkiminen oli toimitettu.
Suuren harpun lähettyvillä, jonka kieliä hieno ja miellyttävä sulhanen silloin tällöin hajamielisenä kosketti, mantelimaisissa silmissään raukea onnen kuulto, olivat sotilaat ja moni siviilimieskin kerääntyneet kenraali Stormin ympärille, joka huolettomalla leikillisellä tavallaan jatkoi esitystään:
— Siitä on helppo syyttää, mutta menkääpä yhden ainoan rykmentin kanssa ottamaan vankeja. Emmehän me voineet piirittää kolmea divisioonaa. Me hakkasimme ne maahan — sitäkin suuremmalla syyllä, kun kapteeni K. väitti Englannilla olevan taivaassa siirtomaita, joissa ymmärrettävistä syistä vallitsi asukkaiden puute. Tietysti se oli kauheata mäiskettä ja rykmentti oli niin hajallaan ja pieniin osastoihin jakautuneena, että yhteen aikaan en ollenkaan tiennyt, kumpi puoli oikeastaan oli voitolla Ne neljätuhatta vankia, jotka kaiken kaikkiaan otettiin, kuljetettiin pois niin salavihkaa, että niiden olemassa-olosta ei tiedä vielä tänäkään päivänä juuri kukaan.
— Entäs tykit? kysyi eversti P. — Minä olen kuullut, että niiden teho on vallan arvoituksellinen.
— Niin on. Me koettelimme niitä ensin englantilaisten omiin selkiin ja varjelkoon, kuinka he niitä pelkäsivät. Niissä on meille paljon opittavaa emmekä voi kyllin kiittää John Bullia, joka hyväntahtoisesti on itse kuljettanut ne maahamme.
— Nähkääs sulhasmiestä, hän katsoo jo kolmannen kerran kelloaan, eikä ollenkaan kuuntele, kuiskasi kauppias T.
Silloin eversti P. huudahti:
— Luutnantti Vahlberg, tulkaahan lähemmäs. Kun luutnantti oli ottanut pari askelta, sulkivat toiset kuin yhteisestä sopimuksesta hänet kehäänsä.