— Sanokaa rouvalle, ettei hän voi päästä.
— Jatkakaahan, kehoitti eversti P. niin tyynesti kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Luutnantti naurahti väkinäisesti ja pyyhki kädellään otsaansa.
— Sitten noustiin jossakin maihin ja ajettiin hevosella noin 5 tai 6 kilometriä. Senjälkeen jouduin erään aliupseerin rinnalle automobiiliin, jossa oli tavallinen pomminheittäjäkone ja taitavasti kätketty pommikasa. Koko aikana en ollut tehnyt muuta kuin päntännyt päähäni amiraalin suurelta kartalta sen Lontoon osan katujen ja sokkeloiden nimiä, johon minut oli määrätty, mutta sittenkään en ollut tarkoin selvillä, mihin kuljettaja meitä vei. Sydäntä kouristi omituisesti, mutta epäröintiin ei ollut aikaa. Vihdoin annoin määräyksen ja heitto alkoi… Mahdotonta on kuvailla ihmisten hämmästystä ja kauhua heidän kuullessaan kumeat pamaukset ja lasiruutujen helinän, ja nähdessään mustan savun, loimuavan, kauaspirskuvan öljyn ja syttyvien talojen liekit. Noin viisitoista tai kahdeksantoista pommia saatiin heittää täydessä rauhassa. Sitten alkoi syntyä ahdinkoa, takaa-ajoa ja raivostuneiden ihmisten huudot huumasivat korvia. Muuan pieni sotilaspatrulli särki käsigranaateilla automme, jolla muutenkaan ei enää päässyt juuri mihinkään. Mutta me ammuimme heidät maahan ja syöksyimme ihmisvilinään, käärien englantilaiset päällystakkimme tiukasti ruumiimme ympäri. Heti alussa minä eksyin tovereistani ja sitten alkoikin koko seikkailun tuskallisin osa. Vaikka tarkasti tiesin paikan, mihin oli tultava, vaikka osasin ulkomuistista ainakin 50 eri tietä sinne, niin sittenkin harhailin kauan eksyksissä, alituisesti peläten joutuvani kiinni; monta kertaa minun täytyi vilkaista karttaa. Eräällä ahtaalla kadulla täytyi minun ampua kolme poliisia, jotka ahdistivat minua ja tyhjensivät revolveriensa makasiinit rintasuojustani vastaan, ampuen hyvän päällystakkini mäsäksi…
Ulkoa kuului moottorin humina ja kenraali Orrin sikaarinmuotoinen auto hurahti pihaan.
Kun suuri sotapäällikkö tuokion kuluttua astui sisään, hälveni kiusaava kehä luutnantti Vahlbergin ympäriltä kuin itsestään ja herrat asettuivat kunnia-asentoon tervehtiäkseen kuuluisaa päällikköään.
* * * * *
Vierashuoneen ovi aukeni ja hämärästä, avarasta etehisestä näkyi sulhaspoikien rivistö, joka oli muodostanut kunniakujan ja palavia kynttilöitä pidellen odotti liikkumattomassa asennossaan. Sulhanen omaistensa saattamana ja sitten koko muu yleisö, jonka omituinen, äänetön hämmästys oli vallannut, siirtyivät etehiseen, asettuen kaarenmuotoiseen ryhmään niiden portaiden juurelle, joiden alapäässä? Beethovenin ja Kustaa III:n vanhat muotokuvat yhä seisoivat juhlallisena kaksoisvartiona.
Sitten alkoi ylhäältä kuulua askelten ääntä ja hunnutettu morsian, jonka päätä myrttiseppele koristi, laskeutui hitaasti äitinsä, seuranaistensa ja morsiustyttöjen saattamana portaita alas. Hänen kasvonsa, jotka liikutus oli tehnyt kalpeiksi, loistivat, kynttilöiden häälyvässä valossa puhtaina kuin lilja ja ihanat silmät kimmelsivät kuin kaksi säröistä helmeä tai yökasteen suurta pisaraa. Vallitsi hiljaisuus. Kuului vain silkkipukujen kahina ja keveiden askelten ääni. Kihlautuneet asettuivat vierekkäin ja heidän ympärilleen kaareutui sulhaspoikien ja morsiustyttöjen kynttilöitä pitelevä ryhmä. Sitten nousi vanha herra Vahlberg portaitten alimmalle askeleelle, painoi jalallaan kaidetta ja väänsi Kustaa III:nnen rintakuvaa. Kuin taikavoiman painamina portaat taittuivat keskeltä ja alkoivat vaipua syvyyteen. Salaperäinen, pohjaton aukko, jonka ammottavasta kidasta punertava, epämääräinen valo värähteli, avautui avartumistaan vaikenevan juhlayleisön eteen. Suloinen, huumaava tuoksu leyhyi ilmassa. Sitten hiipi syvyydestä kaukainen, helmeilevä musiikki korviin, kasvaen valtavaksi hymniksi, jossa kuohui kevään pulppuava voima ja hämärä salamyhkäisyys.
Hitaasti lähti juhlasaattue kulkemaan portaita alas. Maanalaisessa käytävässä, jonka kattoa koristivat köynnökset ja kirjavat amppelit, oli lattialle levitetty kallisarvoinen, pehmeä matto, jonka päälle oli sirotettu kukkia ja tiputettu hienotuoksuisia vesiä. Kosken valtavan pauhun saattoi jo selvästi erottaa ja ihmeellinen soitto sekaantui ja yhtyi siihen niin epämääräisesti, että kuulijat eivät tajunneet sen alkuperää. Unen raskas ja samalla suloinen raukeus tuntui kiehtovan kaiken loihtuunsa, todellisuus haihtui olemattomiin, minuutit saivat sadun siivet, arkipäiväinen järki katosi kuin säikähtynyt metsäeläin ja tunteen salaperäinen tenhovoima vietti riemuvoittoaan. Kaukana, käytävän päässä, mistä saattoi aavistaa sävelten lähtevän, kuulsi kirkkaampi valo ja kuta lähemmäksi kulkue ehti, sitä selvemmin sukeltausivat esineiden ääriviivat näkyviin.