Kustaa III:nnen tarumaisessa luolakammiossa seisoi totinen pappi korokkeellaan, kultasivuinen kirja kädessä ja vihkipalli edessään. Sivummalla, puoli vihertävässä hämärässä soitti harsopukuinen, hengettäreltä nähtävä neito suurta harppua, jonka paksut bassokielet panivat tuoksujen kyllästämän ilman väräjämään. Takaseinän pyöreä ikkuna, jonka kuperan lasin takana vesi syöksyi hirveää vauhtia, oli ympäröity sydämenmuotoisella, ihmeen suurista ja kalpeista, ikäänkuin kellarissa kasvaneista kukista tehdyllä seppeleellä, ja pöydällä, sohvan edessä, upeili kauniisti ryhmiin järjestettyjä, hiottuja, kultareunaisia laseja.
Soitto lakkasi. Morsiuspari polvistui vihkipallille ja papin yksitoikkoinen ääni kuului oneana ja sammuneena tässä tenhoisassa kammiossa. Sulhasen hillityn, mutta päättäväisen vastauksen saattoi selvästi erottaa, mutta äärimmilleen liikutetun morsiamen vieno ääni hukkui miltei tyyten kosken kumeaan pauhuun.
Kauan aikaa sen jälkeen, kun pappi jo oli lopettanut toimituksensa, vallitsi luolassa omituinen, juhlallinen hiljaisuus, joka luonnollisena, ketään vaivaamatta oli hunnuttanut todellisuuden ja lahjoittanut seuralle ylevän juhlatunnelman. Vasta kun vaahtoava samppania helmeili laseissa ja maljoja juotiin nuoren parin onneksi, tuntuivat ihmiset heräävän ja matala puheensorina vilkastui vilkastumistaan.
Silloin astui kenraali Orri sivummalle ja alotti:
— Arvoisat juhlavieraat! Tänä hetkenä, jolloin meihin, arkielämän koventamiin ihmisiin, on ainakin hetkeksi palannut nuoruutemme päivien usko sadun todellisuuteen, jolloin me olemme saaneet nähdä kahden nuoren elämän liittyvän yhdeksi, tahdon muutamin sanoin, samalla kuin toivotan nuorelle parille kestävää onnea, selvittää, missä ihmeellisessä paikassa heillä on ollut kunnia solmia avioliittonsa. Koko se suuri voima, jonka Suomen armeija nyt omistaa, se taruksi muuttunut kuolemattomuus, joka Suomen sotilaita on seurannut, on lähtöisin täältä. Tässä huoneessa on se ollut kätkettynä, nämä kiviseinät ovat pitäneet vuosikymmeniä suurta salaisuuttaan hallussaan, tämän kullatun harpun sävelissä on ollut koko armeijamme voiton avain.
Puhuja vaikeni hetkiseksi ja lystikäs eversti P. kuiskasi vierustoverilleen:
— Ikinä en olisi uskonut, että Pietari on vallattu harpunsoitolla.
— Näiden seinien sisällä ovat kuumeiset aivot työskennelleet ja yksi kaikkein suurimpia keksijöitä on yksinäisyydessään ja surun seuraamana ajatellut ne suuntaviivat, joille Suur-Suomen kehitys oli laskettava. En tiedä, onko yhdellekään läsnäolevista insinööri Arvid Warénin ainutlaatuinen elämäntarina aluksikaan tunnettu. Hänen työnsä on näihin asti täytynyt pitää salassa, mutta nyt on vihdoinkin se aika koittanut, jolloin hänen nimensä on vedettävä esiin unhon pimeydestä ja asetettava kaikkein suurinten suomalaisten nimien rinnalle.
— Jo puoli vuosisataa sitten hän tämän luolan säilöihin kätki suuren keksintönsä, sen metallin, joka nyt on aiheuttanut ratsuväkidivisioonan voitot ja laivastomme huikaisevat loistotyöt. Koko sen ajan, jonka hän itse oli vankina, on keksintö selityksineen ollut täällä ja tähän samaan luolaan hän kuollessaan, pyhitettyään koko elämänsä työn isänmaalleen, talletti nerokkaat suunnitelmansa jälkeentuleville perinnöksi. Täältä pelasti ne muuan jääkäri jo maailmansodan aikana kiihko-isänmaallisen ryhmän haltuun, ja nyt on koko maailma saanut nähdä niiden merkityksen käytännössä.
— Tämä luola on näihin saakka ollut yksinäisyyden, työn ja kaipauksen pyhättö, paistakoon se nyt onnen temppelinä näille kahdelle nuorelle. Lahjoittakoon se heidän elämälleen saman suurpiirteisyyden ja voiman, jonka se on antanut Suomelle ja Suomen armeijalle.