— Siunatkoon! No vehnästä on kuin onkin! Mistä sinä olet näin päässyt herkkuihin käsiksi?
— Setä tuli viikoksi lomalle ja toi jauhoja. Eilen leivoimme, vaikka en lähtenyt enää iltamyöhällä tuomaan… Mutta kovinpa täti on nuoren ja iloisen näköinen tänään. Uusi esiliinakin oikein.
— Sehän sen kai tekeekin. Kiitos nyt Aino pullastasi. Minulla onkin juuri kahvi valmiina. Käy nyt sisään, niin maistamme.
— Voi, en minä ennätä, täti. Minun täytyy mennä taas.
— Ei millään muotoa. Käy sisään nyt.
Emäntä avasi salin oven ja korva, joka oli jännittyneenä kuunnellut jokaista sanaa tuvasta, vetäytyi nopeasti syrjään.
— Kiitos, täti, sanoi nuori tyttö astuen yli kynnyksen. Sitten jäi hän paikoilleen kuin maahan juurtuneena ja kaikki veri pakeni hänen poskiltaan. Salissa istui nuorukainen liikkumattomana kuin kuva ja tuijotti tulijaa kasvoihin.
Äänettömyyttä kesti tuokion. Sitten päästi tyttö heikon, ikäänkuin valittavan äänen ja unohtaen ympäristön ja vanhan naisen hän syöksyi suoraa päätä nuorukaisen kaulaan. Povi aaltoili kuin meri ja hän kätki kasvonsa kaivattunsa rinnalle voimatta sanoa sanaakaan… Äänettömyys… Vanha nainen oli hiljaa painanut oven kiinni.
VI.
Muuan vainaja.