— Isä tulee, sanoi Orri vilkaistuaan ikkunasta.
Peltotiellä asteli pitkä, hiukan kumarainen mies, hitaasti ja syviin ajatuksiin vaipuneena. Veräjän luona hän pysähtyi ja katseli hetken vainioille, joiden ylle elokuun läpinäkyvä ilma loi tenhoavan kirkkauden. Oikea hiha riippui tyhjänä, selvästi pisti silmään, että käsi oli poikki.
Kun tulija astui tupaan, syntyi salissa hiljaisuus. Sitten aukeni ovi ja isä ja poika seisoivat vastakkain. Vanhempi mies siristi silmiään ja omituinen värähdys kiiti yli kasvojen. Sitten ojensi hän levollisesti vasemman kätensä, johon nuorukainen kiihkeästi tarttui, ja sanoi hillityllä, lämpimällä äänellä.
— Kas vaan. Sinähän täällä oletkin.
— Terveisiä kaukaa, isä, vastasi nuorukainen.
— Kuinka kaukaa? kysyi vanhus uteliaana. Sitten vilkasi hän terävästi tyttöön, näytti epäröivän, mutta jatkoi kuitenkin.
— Ihanko taistelusta asti?
— Suoraa päätä.
Syntyi hiljaisuus.
— Tokko olet merkkiä saanut?