— Turhia. Sattuuhan niitä onnettomuuksia joskus. Mutta ei niitä kannata ajatella… Äitiä taitaa jo pelottaa taas, lohdutteli hän huolettomasti.
— Niin. Jos vielä kotoa vievät… Mutta johan minä kokonaan unohdan kahvin. Ja huokaisten kiiruhti emäntä tuvan puolelle.
Kahvi tuotiin. Tarjottimella oli sanomalehti ja leipäkorissa tuoretta vehnäleipää.
— Katsopas, Paavo, millainen onni sinulla oli. Tuoretta pullaa, jota koko kesänä ei ole saatu maistaakaan. Ainon tuomaa ja leipomaa.
— Voi täti! Ei se taida olla hyvääkään. Oli niin vähän sokeria, huudahti tyttö, lehahtaen punaiseksi kuin ruusu.
* * * * *
Pian piti Ainon mennä ja Paavo lähti häntä saattamaan.
Miltei äänettöminä ja ikäänkuin jonkinlaisessa ahdistuksessa he kulkivat vieretysten yli niityn, jonka sänki oli alkanut voimakkaasti työntää apilasta. Minttujen väkevä tuoksu huumasi ja ojasta kurkisteli kaino, ihastuttava suolemmikki ikäänkuin arastellen. Oli ihmeen tyyntä. Järvi päilyi tiheiden leppäpensastojen ympäröimänä ja pikkulinnut hyppelivät hiljaisina himmeästi kiiltävien lehtien välissä.
Vasta kun polku painui metsään, pysähtyi tyttö ja tuijotti hetken nuorukaiseen. Sitten kiersi hän kätensä tämän kaulaan ja katsoi, katsoi kuin olisi tahtonut nähdä sydämen syvyyteen…
— Oletko kaivannut Aino? kysyi nuorukainen hiljaa.