— Tehkää hyvin ja seuratkaa, kehotti Orell kumartaen.
Hänen äänensä kuulosti omituisen soinnuttomalta ja heikolta sieltä alhaalta. Rouva ja herra Vahlberg riensivät hänen perässään uteliaina ja hämmästyneinä. Heidän eteensä avartui pitkä ja korkea käytävä, jonka katossa, siellä täällä, loisti sähkölamppuja. Kun he olivat ehtineet sen päähän, aukaisi Orell raskaan oven ja he tulivat laajahkoon, sokkeloiseen huoneeseen, jossa oli suuri joukko koneita, hydraulinen puristin, kemiallisia koetarpeita j.n.e. Kallion läpi kulkevaa putkea pitkin oli vesi johdettu koskesta tänne alas, pieni turbini pyöritti dynamoa ja seinän vieressä oli melkoisen suuri akkumulaattorivaja.
Hetkiseksi pysähtyi soittoniekka, mutta kiiruhti sitten avaamaan toisen oven ja teki syvän kumarruksen seuraajilleen. Hurmaantuneina pysähtyivät Vahlbergit kynnykselle. Heikosti vihertävässä, tarumaisessa hämyssä tarkastivat he huonetta, jonka kaltaista he eivät koskaan olleet nähneet. Vastapäätä ovea, kalliossa, oli pyöreä, pieniruutuinen ikkuna kuperine lasineen; sen takana kiiti vesi huimaa vauhtia, laskien lävitseen aavemaisen, ajottain pimenevän ja kirkastuvan valon. Vasemmassa peränurkassa oli miltei puoliympyrän muotoinen mahonkinen sohva, joka oli violettiin vivahtavalla sametilla peitetty, sen edessä soikionmuotoinen mahonkipöytä ja kaksi suurta nojatuolia. Oikealla oli suuri, kullattu harppu, jonka kielet hohtivat kuin hopea tässä salamyhkäisessä hämärässä, ja seinällä, harpun vieressä, riippui ihana maalaus kullatuissa kehyksissä: se esitti rouva Berneriä sellaisena kuin hän oli ollut nuoruutensa kukoistuksessa. Seinillä oli raskaita, harmaita, hopealla kirjailtuja verhoja, lattian peitti paksu, pehmeä matto ja nurkissa, hoikilla, omituisilla jalustoilla seisoivat pienennettyinä Kustaa III:nen ja Beethovenin rintakuvat. Ikkunan alla, noin metrin korkeudella lattiasta saattoi tarkka silmä huomata kiiltäväpintaisen, violettiin vivahtavan, suorakaiteen muotoisen levyn, joka oli upotettu kallioon ja jossa näkyi kullatuita nuotteja: alkusävelet Beethovenin 'An Eliseen'.
Huoneessa ei tuntunut ollenkaan kostealta, eikä siellä ollut kellarin ummehtunutta ilmaa, päinvastoin, siellä oli kuivaa, kodikasta lämmintä. Mahonkipöydällä seisoi viini-pullo ja kolme hiottua lasia.
Kohteliaasti kumartaen pyysi Orell vieraitaan istumaan.
— Tohtori Kosken muistoksi, sanoi hän, kohottaen lasiaan. — Tämä on hänen varastostaan, jonka täältä tapasin.
Sitten alkoi hän kertoa.
— Vuonna 1788, Anjalan liiton aikana, antoi kreivitär Ann' Elisabeth D., silloinen Luolakosken omistajatar, tässä samassa luolassa Kustaa III:lle konsertin, joka suuresti miellytti lahjakasta hallitsijaa. Kuningas oli muutamia päiviä majaillut kartanossa ja kevytmielinen kun oli luonteeltaan, oli hän rakastunut kauniiseen kreivittäreen. Anjalan vannoutuneet miehet väijyskelivät kuitenkin kuningasta, aikoen hänet vangita, ja huolestunut rouva oli vienyt ylhäisen vieraansa tähän varmaan turvapaikkaan, joka ties kuinka kauan oli palvellut vanhojen aatelisherrain kätkönä. Lukuunottamatta omaa viehätysvoimaansa oli kreivitär koettanut viihdyttää kuningasta harpunsoitolla, johon Kustaa olikin niin mieltynyt, että kun hän Tanskan sodan puhjettua pääsi lähtemään kotimaahansa, hän viipymättä lähetti kiihkeästi kaipaamalleen naiselle kullatun, suuren harpun, tuon, jonka edessänne näette, sekä kauniin runon, joka yhtä paljon ylisti soittajattaren kuin soitonkin suloutta ja jonka päällekirjoituksena oli:
"Till Elise."
— Matkallaan Ruotsissa kreivitär D. kuitenkin sairastui ja kuoli v. 1790 ja todennäköistä on, että Luolakosken kartanon myöhemmät omistajat eivät tunteneet käytävän salaisuutta.