VIII.
An Elise.
— Vuonna 1890 vapaaherra Järnskiöld, silloinen Luolakosken omistaja, sai päähänsä, että pihamaalla oleva suihkukaivo, joka jo pitemmän aikaa oli ollut rappiotilassa ja kuivana, olisi laitettava kuntoon. Saadakseen jonkinlaisia arviolaskelmia kustannuksista, hän kutsui tehtaalta insinööri Warénin tutkimaan, missä määrin johdossa oli vikaa ja kuinka vaikeata korjaustyö yleensä oli.
— On huomattava, että suihkukaivo ei saa vettään koskesta — kartanohan sijaitsee kosken niskassa, joten se ei ole mahdollistakaan — vaan n.s. Uhrilähteestä, joka, kuten tiedätte, on korkealla mäellä kuusimetsän keskellä. Varsin pian insinööri Warén oli selvillä siitä, että vika oli lähteen lähellä metsässä ja ryhtyi kaivattamaan johtoa esille maansisästä. Silloin teki hän sen merkillisen huomion, että vesiputki, joka aluksi kulki verrattain lähellä maanpintaa, yhtäkkiä kääntyi polven muodossa suoraan maan sisään, ja juuri tässä polvessa oli vuoto. Maa ei kuitenkaan ollut ympäriltä kosteaa, kuten tavallisesti, sensijaan tuntui vesi katoavan jonnekin syvyyteen ja tarkkaava korva saattoi kuulla hiljaista lirinää, jonka onea ääni antoi aavistuksen jonkinlaisesta maanalaisesta luolasta. Kun kaivamista jatkettiin, saattoi insinööri Warén laskeutua syvään holviin, joka pimeänä käytävänä jatkui kuivauspaikalta kumpaankin suuntaan. Toinen pää loppui vankkaan tammi-oveen, joka vaivalloisten ponnistusten jälkeen aukeni suoraan metsään. Ovi oli pahasti sammaltunut ulkopuolelta. Sen päällä kasvoi ruohoa nähtävästi tarkoituksella asetetuissa turpeissa ja se oli kätketty tiheän viidakon peittämään, louhiseen vuorenrinteeseen niin taitavasti, että sitä oli miltei mahdoton huomata. Selvästi oli tämä osa käytävää tekemällä tehty, sitä todistivat ne lahonneet lankut, joilla se oli vuorattu. Mutta se osa, joka löytöpaikalta lähti vastakkaiseen suuntaan, oli korkea, yhä avartuva kallioluola, jossa oli monia eri sokkeloita ja syvällepainuvia onkaloita. Sen katossa kulki suihkulähteen vesijohto, nousten vasta pitkän matkan päässä uudelleen maansisään. Ja se käytävän-osa päättyi luolaan, jossa äsken näimme niin monia koneita — jos haluatte tulla tarkastamaan, niin seinässä näkyy selvä muurauksen jälki sillä kohdalla, missä suu ennen oli.
— Nykyisestä konehuoneesta lähti toinenkin haara, se, joka johtaa kartanoon. Ja kun insinööri Warénin vihdoin onnistui avata konstikas sulkumekanismi, huomasi hän ihmeekseen joutuneensa Luolakosken kartanon hämärään etehiseen.
— Tämä huone, missä nyt istumme, oli silloin rappiotilassa. Ikkunaa ei ollut. Jalustoilla, joilla nyt rintakuvat upeilevat, seisoi kaksi vanhanaikuista seitsenhaaraista kynttiläjalkaa. Sohva ja tuolit olivat hiukan toista mallia ja tuo suuri harppu törrötti nurkassa katkennein kielin, puolilahona ja kultauksensa menettäneenä. Ainoastaan kosken jylhä kumina kuului yhtä kiehtovana ja kaukaisena kuin nytkin.
— Näistä huomioistaan ei insinööri Warén maininnut kartanon isäntäväelle, eikä yleensä kenellekään, ja kun tuntee hänen omituisen ja romanttisen luonteenlaatunsa, ei seikkaa saata oudoksuakaan. Suihkukaivon hän laittoi varsin pian kuntoon ja tässä toimessa puuhaillessaan hän syvästi rakastui neiti Elisa Järnskiöldiin, kartanon kauniiseen tyttäreen. — Niin, rouva Vahlberg, älkää syyttäkö minua hienotunteisuuden puutteesta, vaikka ilmaisen tämän salaisuuden, joka teille on ollut jo kauan tuttu, myöskin miehellenne. Parhaalla tahdollanikaan en voi nähdä siinä mitään äitiänne loukkaavaa, sen sijaan voisi asian pitempiaikainen peittäminen aiheuttaa paljon vakavampia häiriöitä.
— Neiti Järnskiöld vastasi lämpimästi insinööri Warénin tunteisiin ja nuorten välille kehittyi onnellinen, syvä suhde, jonka kumpikin halusi päättää avioliittoon. Vapaaherra Järnskiöld, joka hieman oudoksuen katseli insinöörin yhä tiheneviä vieraskäyntejä, ei vanhanaikaisessa aatelisylpeydessään voinut uneksiakaan, että nuorilla oli jotakin mielessä. Vasta kun Warén pyysi Elisan kättä, joutui vanha herra suunniltaan pelkästä raivosta, ajoi sulhasen ovesta ulos ja kielsi jyrkästi vastaisen lähentelyn. Tyttärensä hän vei muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille, unohtamaan "päätöntä seikkailuaan", kuten vapaaherra suvaitsi sanoa. Insinööri Warénin käynnit Luolakosken kartanossa lakkasivat siis kerta kaikkiaan ja tämä antoi aiheen siihen väitteeseen, jonka Jääskelä myöhemmin teki professori Fredrikssonille, ilmoittaessaan varmuudella tietävänsä Warénin saaneen rukkaset.
— Niinä kuukausina, joina hänen rakastettunsa viipyi matkallaan, harhaili Warén onnettomana ja ikävissään kartanon metsiä. Usein hän pistäysi siihen luolaan, jonka löytymisen suihkukaivo oli aiheuttanut ja jota hän innokkaasti tutki. Varsinkin oli vanha harppu hänen huomionsa esineenä ja koko sillä taidolla ja tarmolla, jonka tiedämme hänen omanneen, hän ryhtyi saattamaan soittokonetta käyttökuntoon.
— Sitten, eräänä hetkenä, hän keksi seinästä salakomeron.