Orell nousi, väänsi erästä nappulaa ja painoi sormellaan jotakin vipua. Seinästä, vähän alapuolelta sitä kohtaa, mihin An Elise-kappaleen alkusoinnut sisältävä levy oli upotettu, työntäysi esiin melkoisen suuri kivilohkare, jonka takana oli laatikko.
— Katsokaahan, tämän kätkön hän löysi, vaikka lukkolaitos silloin oli kokonaan toinen, mikäli sitä ensinkään oli olemassa. Ja tässä laatikossa oli joukko kreivitär D:n papereita, muiden muassa tuo kaunis runo "Till Elise", joka niin läheisellä tavalla on liittynyt tämän huoneen vaiheisiin.
— Kuitenkin, kun neiti Järnskiöld oli palannut matkaltaan, jatkui entinen suhde, vaikka mahdollisimman salattuna, ja yhteinen onnettomuus tuntui vain yhä lujemmin liittävän nuoret toisiinsa. He eivät kadottaneet toivoaan. Jo silloin pyöri nuoren insinöörin päässä suuria ajatuksia ja nyt sai hänen kunnianhimonsa uutta virikettä. Yhä innokkaammin alkoi hän puuhailla keksintöjensä kanssa ja kuumeisella kiihkolla janosi hän kuuluisuutta, voidakseen siten saada rakastamansa naisen omakseen.
— Pitääkseen kohtauksensa salassa, kertoi Warén lemmitylleen luolan salaisuuden. Ja tämän huoneen kiviseinät ovat sitten noin parin vuoden ajan kuulleet rakastuneiden kiihkeitä kuiskauksia ja kaihoisia unelmia. Tämä seinäkätkö on ollut heidän kirjeittensä vaihtopaikkana, tämän harpun sävelet ovat viihdyttäneet heidän kaipuutaan, eikä tarvitse sanoakaan, kuinka usein sen kieliltä on helmeillyt Beethovenin "An Elisen" sävelet, jotka ihan kuin itsestään muuttuivat nuorille rakkaiksi, sekä sisällyksensä, että ulkonaisten seikkojen vuoksi. Olihan neiti Järnskiöldin nimi Elisa, olihan harppu lahjoitettu Eliselle ja olihan salakomeron kaunis runo samalle nimelle omistettu. Muistammehan sitäpaitsi professori Fredrikssonin kertoneen, kuinka harras harpunsoittaja insinööri Warén oli.
* * * * *
— Vuonna 1893 insinööri Warén sitten teki tuon kuuluisan keksintönsä. Kun tietää, miten kiihkeästi hän halusi kuuluisuutta, tuntuu hyvin omituiselta, että hän, kuten prof. Fredrikssonkin mainitsi, siitä huolimatta monen kuukauden ajan piti keksintöään salassa. Se ei johtunut suinkaan siitä, että hän olisi halunnut tehdä työnsä mahdollisimman täydelliseksi, niin paljon voimaa ei hänellä silloin ollut. Mutta kun hän jo silloin selvästi tajusi, mikä ääretön merkitys hänen keksinnöllään oli sotalaitokselle ja kun hän, niinkuin nuoret miehet yleensä, äkkiä halusi saada suunnattomat määrät rahaa, teki hän ilmoituksen venäläisille sotilasviranomaisille, lähemmin punnitsematta menettelyään. Kuumeisessa innostuksessaan ei hän lainkaan tullut ajatelleeksi tekonsa isänmaallista puolta ja huomasi sen vasta, kun kaikki oli liian myöhäistä.
— Hänelle luvattiin uskomattomia summia, mutta samalla häneltä vaadittiin ehdotonta vaiteliaisuutta ja kauhistuen hän käsitti olevansa henkilökohtaisesti vaarassa. Nyt vasta selvisi hänelle sekin puoli asiasta, ettei hän oikeastaan tarvinnut niin paljon rahaa kuin kuuluisuutta, saadakseen vapaaherra Järnskiöldin suostumuksen, ja tuosta kuuluisuudesta oli hänen nyt ehdottomasti luovuttava. Kuinka mielettömästi hän olikaan menetellyt! Jos hän olisi julkaissut keksintönsä, olisi hänestä tullut kaikkein kuuluisimpia miehiä ja rahaa hän olisi siitä huolimatta saanut yllin kyllin. Mutta nyt! (Mitä sanoisikaan ylpeä vapaaherra Järnskiöld, saatuaan tietää, että hänen vävypoikansa komeili ryssän rahalla.)
— Kun hänelle oli selvinnyt menettelynsä ajattelemattomuus, yritti hän ensin tehdä verukkeita, väittäen, ettei hänen keksintönsä vielä ollutkaan valmis j.n.e. Mutta katumus oli myöhäistä ja kauhukseen hän huomasi olevansa silmällä pidon alaisena. Ja silloin, ikäänkuin kokeillakseen, hän lähetti sanomalehtiin tuon pienen, pintapuolisen uutisen keksinnöstään, jossa hänen nimensä oli mainittu ja jonka suhteen professori Fredriksson oli erehtynyt, luullessaan ryssien siitä päässeen uhrinsa salaisuuden perille. Jo sen johdosta hän sai varoituksen vainoojiltaan. Siitä huolimatta, sisäisen tuskan kasvaessa, hän päätti vihdoin uhmailla ja ilmoitti Suomen Tiedeseuralle pitävänsä tuon kuuluisan esitelmän, jonka vaiheet me kaikki tunnemme.
— Kun hän oli kirjoittanut esitelmänsä valmiiksi ja opetellut sen riittävän hyvin ulkoa, päätti hän, pahinta aavistellen, kätkeä sen, samoinkuin muutkin keksintöä koskevat paperit. Luolassahan hänellä oli oiva piilopaikka, jonka löytymisestä ei ollut pelkoa.
— Tätä kätköä käyttäessään oli hänen tietenkin tehtävä siitä jollekin ilmoitus. Tuon ilmoituksen vuorostaan tuli olla sitä laatua, että jos hän pelastuisi, jos ryssät eivät panisikaan täytäntöön uhkauksiaan, niin luolan salaisuus ei saanut tulla vieraan tietoon. Toiselta puolen, jos hänet kuitenkin vangittaisiin, jos ryssät sittenkin toteuttaisivat aikeensa, piti keksinnön päästä julkisuuteen kaikesta huolimatta. Aluksi ajatteli hän jättää kaiken rakastettunsa huoleksi, mutta käsitti sitten, että tytölle olisi saattanut koitua ikävyyksiä ja että hän olisi voinut toimia varomattomasti. Tohtori Fredriksson, vanha ystävä, tuntui paljoa sopivammalta. Mutta tälle ei hän halunnut puhua neiti Järnskiöldistä, vielä vähemmin luolasta ja niin pälkähti hänen päähänsä kello ja salamuste. "Jos minun käy hullusti" hän naurahti, "niin jätänpä ystävälleni, joka aina soimaa minua romanttisuudesta, karakteristisen muiston. En kuitenkaan luule ryssien uskaltavan." Sitten vei hän paperit kätköön, tähän laatikkoon, jonka nyt näette avattuna, sijoittaen ne huolellisesti pohjapaperin alle ja lähti rauhoittuneena — viimeiselle matkalleen.