— Neiti Järnskiöld, jonka sydän jo nuorena oli heikko, sai onnettomuudesta kuultuaan ankaran taudinkohtauksen ja joutui pitkäksi aikaa vuoteen omaksi. Hyvin todennäköistä on, että hän toivuttuaan kävi luolassa, penkoi kätkölaatikkoa, jossa yhä oli kreivitär D:n kirjeitä, mutta ei huomannut kurkistaa pohjapaperin alle. Ja niin jäi insinööri Warénin esitelmä löytämättä.
— Sitten vei hänet isä ulkomaille, lääkärin neuvoa noudattaen, eikä hän, kuten tiedämme, enää palannut Luolakoskelle, vaan joutui naimisiin majuri Bernerin kanssa, jonka Italiassa tapasi. Mutta nämähän ovat seikkoja, jotka arvoisa herrasväki tuntee paremmin kuin minä.
* * * * *
— Teitä varmaankin hämmästyttää, mistä minä tämän kaiken tiedän ja senvuoksi lienee syytä kertoa lähemmin löydöistäni. Olen jo selvittänyt, miten pääsin luolaan, ja luonnollisesti minä aavistin, että täällä oli olemassa salaisuuksia. Ei kestänyt kauan, ennenkuin huomasin tuon kätköpaikan, joka nyt on auki ja jossa insinööri Warénin keksintö oli piilotettuna niin monta vuotta. Kallioseinässä saattoi nimittäin erottaa uurteet, kätkön liitekohtien hienot rakoset, mutta paljon vaikeampaa oli saada se auki. Näettehän tämän napin, josta äsken painoin. Kuinka monta kertaa yritinkään sitä kääntää, siirtää syrjään ja painaa, saavuttamatta mitään tulosta. Vasta kun ryhdyin kokeilemaan etuluolan sähkölaitoksella ja sain lamput täällä palamaan, huomasin erinäisiä johtoja, joiden tarkoitusta en aluksi ymmärtänyt ja sitten tämän vääntönappulan tässä, joka tuntuu suotta kätkeytyvän piiloiseen paikkaansa. Kun väänsin virran johtoihin ja painoin mainitsemaani nappia, silloin aukeni kätkö kuin itsestään. — Mutta siinä ei ollut mitään muuta kuin kirje rouva Bernerille, josta kerron myöhemmin, sekä kellastunut, vanha paperi: Kustaa III:nen runo "Till Elise".
— Suurempaa pettymystä en milloinkaan ole tuntenut. Loogillisesti ajatellen viittasivat kaikki varhaisemmat tapaukset juuri tähän kätköön. Sen yläpuolellahan oli tuo nuottilevy ja sen sisällä luonteenomainen sana: Till Elise. Jos mitään salaisuuksia yleensä oli tänne kätketty, niin tässä olisi kaiken järjen mukaan niiden piilopaikan pitänyt olla. Mutta nyt se oli tyhjä.
— Varmaankin te herra Vahlberg muistatte, kuinka te vitsailitte minulle demokratiasta ja altruismista siihen aikaan, jolloin alituisesti istuin vanhan palvelijan huoneessa. Mutta minulla oli siihen omat syyni: minä koetin houkutella häneltä tietoja. Ja sanon suoraan, että harvoin olen tavannut isänmaallisempaa miestä. Kerroin hänelle asioita, joita en tässä halua uudistaa, voitin tuon uskollisen miehen myötätunnon ja ystävyyden, ja olen vakuutettu siitä, että hän olisi minua auttanut, mutta hän ei tiennyt mitään. Hän ei ollut lainkaan selvillä entisen isäntänsä puuhista, eikä voinut minua neuvoa.
— Sitten on minun siirryttävä hyvin arkaan kohtaan. Kerran te, herra Vahlberg, yllätitte minut pitelemästä rouvanne käsiä ja kuiskaavin äänin esittämästä hänelle pyyntöjäni. Olen vakuutettu siitä, ettei teidän päähänne pälkähtänyt epäillä rouvaanne, jonka te paremmin kuin minä tiedätte olevan moisten ajatusten yläpuolella. Sitävastoin olin huomaavinani, että te kohtelitte minua jonkinlaisella epäluulolla. Enkä kummeksu sitä ollenkaan, olihan koko esiintymiseni täällä vieraananne ollut ja alusta alkaen niin häikäilemätöntä ja omituista. En kuitenkaan tahdo jättää mieleenne niin huonoa ajatusta itsestäni, senvuoksi kerron erään seikan, jonka rouvanne on ymmärrettävistä syistä salannut.
— Siitä kotitarkastuksesta, joka tapahtui huvilassanne majurinna Bernerin kuoleman jälkeen, jäi muuan muistikirjanidos löytämättä; se joutui rouva Vahlbergin haltuun. Tässä päiväkirjassaan on majurinna niin liikuttavalla ja intohimoisella tavalla kertonut nuoruutensa rakkaudesta, että…
"Te ette saa, herra Orell! Teillä ei ole oikeutta!" huudahti kesken kaiken rouva Vahlberg, hämmästyneenä ja muuttuneena kasvoiltaan.
"Minun täytyy, arvoisa rouva, muuten ei rauha palaa tähän taloon", vastasi soittoniekka hillitysti, mutta lujasti. Sitten hän jatkoi.