— Kuulettehan, herra Vahlberg, rouvanne ei vieläkään haluaisi saattaa päiväkirjan sisältöä teidän tietoonne. Voitteko ymmärtää sitä? Voitteko käsittää, että hienotunteinen nainen kaikin mokomin tahtoo salata jumaloidun äitinsä "erehdystä", — käyttääkseni pintapuolisen maailman sanontatapoja — siltä mieheltä, joka on hänelle kallein maailmassa? Te ette voi syyttää siitä rouvaanne.
— Mutta varmaankin herää teissä kysymys: miten on sitten mahdollista, että rouvanne on puhunut päiväkirjasta minulle, vieraalle? Siihen vastausta etsiessäni on teidän huomattava, että tiesin rouva Bernerin suhteesta insinööri Waréniin enemmän kuin kukaan muu, minun tarvitsee viitata vain löytämääni kirjeeseen ja vanhaan palvelijaan, jolla on myöskin yhtä toista muistissaan. Tämän lisäksi tulee rouvanne harvinainen ja jalo isänmaallisuus.
— Muistatteko, herra Vahlberg, kuinka pilkallisesti se suhtauduitte Suomen aktivisteihin joka kerta kun heistä tuli puhe? Huomasin, että te ette lainkaan ollut niitä miehiä. Eikä ihmekään. Tehän olette Ruotsin alamainen, eikä teidän veriinne ole periytynyt se viha ja nöyryytyksen tunne, mikä meille suomalaisille on niin ominainen. Huomaatte sen paraiten rouvastanne, joka mainitsemassani keskustelussa aina kannatti minua, huolimatta siitä, että hän muulloin piti teidän mielipiteitänne oikeina.
— Älkää pahastuko, herra Vahlberg, jos sanon havainneeni, että te päivä päivältä yhä katkerampana katselitte sitä ystävällistä suhdetta, joka vallitsi rouvanne ja minun välilläni. Yhä enemmän te vetäydyitte erillenne. Ja jokaista hetkeä, jonka sain olla kahden kesken rouvanne kanssa, minä käytin omien tarkoitusteni perilleviemiseen. Lakkaamatta minä utelin, eikö majurinna Berneriltä ollut säilynyt mitään nuoruudenaikuisia muistiinpanoja ja kirjeitä, mutta rouvanne ei halunnut sitä tunnustaa. Vihdoin kerroin hänelle löytämästäni, hänen äidilleen osoitetusta kirjeestä, ja sen perusteella, vedoten jokaisen suomalaisen isänmaalliseen velvollisuuteen, sain vihdoin rouvanne myöntämään, että päiväkirja oli olemassa. Kun te, herra Vahlberg, tapasitte minut pitelemässä rouvanne käsiä, pyysin tuota kirjaa nähdäkseni.
— Mutta sekään ei tuonut selvitystä arvoitukseen. Monen katkelman yllä oli tosin: Kustaa III, ja sitten päivämäärä. Mutta luolan olemassa-olonhan jo tiesin. Kuitenkin löytyy kohta, jonka oikeastaan olisi pitänyt antaa riittäviä vihjauksia. Se kuuluu:
"Tänään sain Arvidilta ihmeellisen kirjelippaan, jonka äänirauta aukaisee. Hän puhui minulle keksinnöstään ja siitä, kuinka hän kerran laittaisi onnemme ihanan piilopaikan tarulinnoja muistuttavaksi. Taas hänen lennokkaita, hurmaavia ajatuksiaan, joita hänellä on loppumattomiin, yhä uusia ja uusia! Sesam, lipas, An Elise! Mutta minulta ei jäänyt huomaamatta, kuinka alakuloinen, kuinka hajamielinen ja poissa-olevan näköinen hän oli… Rakas, mikä painaa sinua? Mitä varten sinä salaat minulta jotakin? Minulta, Arvid! Olen niin levoton puolestasi…"
— Tästä huolimatta vakuutan, että löytöni tapahtui aivan sattumalta, vaikka se olikin niin yksinkertainen. Eräänä yönä, eikä siitä ole kauan, istuin täällä, väsyneenä näiden seikkojen alituisesta pohdinnasta. Täällä oli niin satumaista, ja kosken kaukainen kohina tuuditti mielen herkkiin haaveisiin… Mutta minä kerron tarpeettomia, parempi kuin näytän… Sitä ennen: Beethovenin malja, saanko pyytää.
* * * * *
Orell nousi ja astui harpun luo, jonka kultaus kiilsi nurkan kummallisesta puolivarjosta. Hänen kasvojensa käskevä ilme vaihtui pehmeäksi ja hänen katseeseensa tuli jotakin uneksuvaa. Pari yksinäistä, helmeilevää juoksutusta, pari hiljaista akordia… Sitten alkoi hän soittaa Beethovenin An Eliseä.
Ovi etuluolaan oli avoinna ja värjyvien sävelten hiipiessä syviin, monihaaraisiin onkaloihin syntyi kaikuvaikutelmia, jotka antoivat soitolle aivan omalaatuisen, hämäräperäisen leiman. Sävelet tuntuivat kummallisella tavalla yhtyvän kosken oneaan pauhuun, ne tulivat jostain syvyyksistä, mutta kuuluivat kuitenkin selvästi. Ne synnyttivät harvinaisia unia mieleen, aivankuin joku vanha, kaamea ballaadi, ja tämä ympäristö, tämä outo huone, jonka kuperan ikkunan takana vesi syöksyi huumaavaa vauhtia eteenpäin, tämä aavemainen puolihämy, joka pehmensi esineiden ääriviivat ja omituisesti henkevöitti kasvot, tehostivat niiden vaikutusta. Rouva Karin Vahlberg, jonka posket viini oli vienosti purppuroinut, kohoutui suorempaan; hänen tavattoman suuriksiauenneissa silmissään oli kummallinen loiste ja hänen povensa aaltosi tiheään. Herra Vahlberg istui selkäkenosillaan sohvassa, kovin harvaan ja tuskin huomattavasti hengittäen: hän näytti katsovan jonnekin etäälle ja hänen kalpeille kasvoilleen antoi outo valo miltei vahamaisen sävyn…