Tässä huoneessa on minulla ollut tapana usein viettää yksinäisiä hetkiäni. Niinpä siis pari päivää sitten myöskin menin sinne ja heittäydyin nojatuoliin harmaihin ajatuksiin vaipuneena. Ja kuten niin usein ennenkin, minä nytkin hajamielisenä ja vaistomaisesti vetelin auki kirjotuspöydän laatikoita ja sulin jälleen. Ne olivat tyhjiä lukuunottamatta yhtä, joka sisälsi kemiallisia tarpeita. Siellä oli pari pientä retorttia, koelaseja ja ohutseinäinen keitinpullo. Sitäpaitsi oli siellä viottunut, kolmisärmäinen prisma, joka nähtävästi oli kuulunut Bunsenin spektroskopiin, ja suuri joukko erilaisia kaasuja sisältäviä Geisslerin putkia, joita hän arvattavasti oli käyttänyt spektralianalyseissä.
En tiedä miksi nyt rupesin purkamaan laatikon sisältöä pöydälle. Otin pois kaikki putket ja tarkastelin päälleliimatuista lapuista, mitä mikin sisälsi. Kun olin saanut laatikon tyhjäksi, niin pisti äkkiä silmiini — vaikka olinkin välinpitämätön ja hajamielinen — sen omituinen mataluus. Uteliaana vedin minä laatikon kokonaan ulos. Sen toisessa päässä oli pieni lista. Hermoni kiihottuivat ja tavaton jännitys pani sydämeni sykkimään. Tartuin lujasti listaan ja vedin. Välipohja tuli ulos kuin uunin pelti. Sen alla oli pieni vihko, jonka ympäri keltanen side kulki. Avasin nauhan suonenvedontapaisella kiihkeydellä. Vihko oli ystäväni kirjotusta täynnä ja sen väliin oli pantu muutamia irtonaisia lehtiä. Jännitys laukesi. Uskomaton voimattomuus herpasi jäseneni. Pitkään aikaan en liikkunut, en edes ajatellut.
Kun hiukan olin tointunut, panin kaikki paikoilleen, otin vihkon ja menin alas huoneeseeni. Sitten luin tarkasti, mitä vihko sisälsi. Kun olin päässyt läpi, niin myötätunto värähteli rinnassani, ja tuijottaessani ulos, kesäyön hämärään, alkoivat ajatukseni kulkea omia polkujaan. Moni seikka, jota ennen olin vain epäillyt tai aavistanut, selkeni minulle. Ja ymmärrän nyt, ettei hän koskaan palaa. — Koko yönä en voinut nukkua.
Taidan kirjottaa sekavasti, enkä tiedä, jaksaako kukaan minua ymmärtää.
Mutta mieleni on ainakin näin alussa niin ääriään myöten täynnä.
Sitäpaitsi olen hermostunut ja järkeni toimii niin kiihottuneesti, että
kenties liian nopeasti siirryn asiasta toiseen.
Tähän kohtaan kirjotustani liitän ystäväni muistelmat. Tiedän kyllä, ettei se ole paikallaan. Sillä asiat, jotka vastedes aion kertoa ja jotka minulle olivat arvotuksia, muuttuvat koko joukon luonnollisemmiksi ja helposti käsitettäviksi. Kukaan ei näinollen voi myöskään ymmärtää niitä salaperäisiä aavistuksia, kauheita ajatuksia ja uskomattomia unia, jotka kahden vuoden ajan, ja ennemminkin, ovat kiduttaneet minua. Mutta en välitä siitä. Minä tavallani syrjäytän itseni. Sillä ystäväni on sittenkin pääasia.
II.
Aarne Kurimon kirjotuksia.
1.
Mitäpä muuta voisin tehdä näiden jälelläolevien viikkojen aikana, kuin muistella menneitä vaiheitani, omituisia, entisiä tapahtumia vähäpätöisten surujen päivinä. Olenhan nyt, yhdeksäntoistavuotiaana, sanonut hyvästit lapsuudelle, pelkäänpä nuoruudellekin, ja silloin tällöin vilkasen minä peiliin nähdäkseni, eikö vanhuuden ryppyjä ole jo kasvoihini uurtunut. Kuukauden on äitini ollut kuolleena, ja koko sen ajan on yhtämittainen hymy värehtinyt huulillani murheeni ainoana merkkinä.
Autuaan liikutuksen vallassa minä unohdun ajattelemaan lapsuuteni aurinkoisia kesiä, jolloin paroni Dahlin pojat olivat kartanossa kesävieraina ja jolloin aikani kului heidän kanssaan, sekä leikissä, että tappelussa. Mutta päiväkirjani alkaa vasta niiltä ajoin, jolloin Märta ensimäisiä kertoja kävi Haukiojalla. Hän seurasi minua ravustusmatkoilla. Minä nostelin hänet ojien yli ja pidin hänestä kuin pikkusiskostani. Onnellisena minä niinä kesinä huuhtelin vaivattoman hikeni Alhojärven aalloissa.