Mutta sitten jäin niin yksinäiseksi, kun ei Märta eivätkä Dahlin pojatkaan enää tulleet. Talvisin kyllä olimme kaupungissa, kun minä kävin koulua. Mutta kesäksi tulimme Haukiojalle. Olin yksin ja omituinen kaipaus alkoi kyteä mielessäni. Ja luulin paljon tietäväni, kun sain selville, että Haukiojan herra, tuo yksinäinen vanhapoika, oli isäni ja että juuri hän oli lahjottanut kotimökkini äidilleni. Nyt tiedän vain sen, etten mitään tiedä. Ja niin hillitty valo on jokaisen mielikuvani yllä, kun muistelen tätä kaikkea ja katson tapauksia suruni tumman harson läpi.
Minä olen päiväkirjassani hyvin laajasti kuvaillut ensimäistä päivää, jonka olin Haukiojalla ylioppilaaksi tuloni jälkeen. Olen kertonut yksityiskohtia myöten matkani. Sillä olinhan silloin onnellinen. Ajatukset hyväilivät ylpeyttäni. Ja taisinpa tosiaan, kuten olen kirjottanut, riemuissani nostaa lakkia Tom-ystävälleni, kartanon suurelle, sysimustalle new-foundlantilaiskoiralle, joka oli minuun hyvin kiintynyt. Mutta pohjasävelenä soi kaikessa kumminkin tieto, että Märta jälleen oli tullut kesävieraaksi. Kaikki muu on turhaa. Ja olisin aivan yhtä hyvin voinut täyttää tuolla ainoalla lauseella jokaisen sivun. Enhän ollut nähnyt häntä neljään vuoteen.
Väitteeni todistuksen löydän tunnelmapalasissa yksinäisiltä retkiltäni metsissä ja Alhon rannoilla, jolloin tuntikaudet saatoin istua kallioilla, katsellen miten vedet kuusiakasvavain saarten välissä lainehtivat, ja jolloin tuhlasin runsaasti hyväilyjä Tomille, uskolliselle seuralaiselleni. Minun rauhattomuuttani kuvaavat selvästi lauseet sellaiset kuin: "Tunteekohan hän minua vielä? Tuskin. Mitäpä hän, Märta af Silfverhorn, aatelisneito! Kylläkai hän on tullut ylpeäksi!" Ja minä muistan katkeruuteni, kun hän vain kylmästi nyökkäsi ensimäiseen tervehdykseeni. Hän käveli silloin lehtokujalla äitinsä kanssa, ja hänellä oli valkea puku. Tulin tuskaiseksi. Mutta kuitenkin täytyy minun nyt jälestäpäin sanoa, että tuolla tuskalla oli ikäänkuin ruusujen tuoksu. Olinhan silloin vielä lapsi, silloin, puolitoista vuotta sitten.
Minun mielialojeni ailahtelut näkyvät siitäkin, että tulin hyvin iloiseksi kohdatessani Märtan järvellä, ongella ollessani. Nuo tavalliset kysymykset, tuleeko kaloja j.n.e., jotka hän etäämpää veneestään teki minulle ja joihin minä tukahtunein äänin jotakin vastasin, ovat antaneet aihetta pitkiin muistiinpanoihin. Sitävastoin olen aivan lyhyesti maininnut heinäniittytapauksen, joka kuitenkin nyt tuntuu niin ihanalta.
Olin mennyt naapurin isännän edestä yöksi niittämään kartanon heinää. Olimme jokiniityllä, jonka vaan maantie ja tiheä kuusiaita erottivat kartanon puistosta. Ilta jo tummeni. Joku kevyt pilvi kylpi auringonlaskun kalpenevassa kullassa. Joen päällä usva kiemurteli kuin suunnaton, valkea käärme. Etäänpänä ruisrääkkä äänsi. Heinän tuoksu kohosi sieramiin ja sai hengittämään syvään.
Lappasin viikatettani, aivan lähellä maantietä, laulaen:
Olen töllistä matalasta kotosin vaan minkäs teen minä sille. Vaikka en kelpaa ma komeille niin ainakin halvemmille.
Silloin kuulin sointuvan äänen sanovan:
— Vai niin. Tekö täällä laulattekin.
Säpsähdin. Valkopukuinen, solakka nainen seisoi tiellä. Hämärä teki kasvot epäselviksi. Silmien kohdalla näkyi vain tummat varjot. Siitä huolimatta tunsin hänet Märta-neidiksi ja nostin hattuani.