— Taisin häiritä, suokaa anteeksi, sain sanotuksi.
— Ei. Ette ollenkaan! Laulakaa vaan. Kuulin sen puistoon, kun olin kävelemässä.
Syntyi pitkä äänettömyys. Minulla ei ollut mitään vastattavaa, ja oudon tunteen puristaessa rintaani, aloin jälleen lapata… Kas vaan. Hän oli tuntenut minut hämyssäkin… Hänen kulmiensa varjot ulottuivat niin pitkälle poskia alas… Ja minä mietin hetken menneitä aikoja… Kun katsoin, seisoi hän siinä vielä… Hyvänen aika! Hän kai nautti minun neuvottomuudestani.
— On kovasti kaunista ja viileää. Tulee vain niin aikaisin jo hämärä, pakotin itseni sanomaan.
— Niin. Ja täällä te niitätte läpi yön. Voi miten heinät tuoksuvat! Siellä on kai minttuja, kun tuntuu niin väkevältä? Minä… Mutta sitten hän lopetti ja katsoi alas…
— Kyllä. Siellä täällä on joitakuita. Ne tuskin kukkivat vielä.
Taas pitkä vaitiolo. Avuttomuuttani peittääkseni minä kumarruin. Poimin muutamia minttuja. Samalla huomasin ojassa kasvavan lemmikkejä. Niitä otin joitakuita ja jäin äänettömänä seisomaan hypistellen kukkia käsissäni. Vihdoin rohkasin itseni ja astuin maantielle.
— Täällä on myös lemmikkejä. Kenties uskallan tarjota, jos neitiä haluttaisi?
Märta punastui, mutta hän otti kukat ja kiitti minua. Mitään enempää ei hän kuitenkaan sanonut.
Seisoessani siinä hänen vieressään, huomasin vasta, kuinka hän oli muuttunut. Kulmakarvat olivat kasvaneet tuuheiksi ja niiden varjosta suuret sinisilmät säteilivät. Hiukset ympäröivät otsaa tummana kehänä. Punaset huulet kaareutuivat kauniisti. Sieramet olivat hienot ja herkät. Eniten minua kuitenkin ihmetytti hänen hoikka, kehittynyt vartalonsa. Vastahan hän oli kuusitoistavuotias… Tummanpunainen ruusu nuokkui hänen rinnassaan.