Kun ei hän mitään puhunut, menin jälleen viikatteeni luo. Hetken aikaa seisoin vielä äänettömyydestä kiusaantuneena. Miksei hän jo lähtenyt? Mitä hän siinä enää seisoi?… Ja minä nostin hattuani ja aloin jälleen niittää. Mutta kun käännyin uutta lakihista ottamaan oli hän vielä paikallaan. Se kummastutti minua, mutta en sanonut mitään.
Olin juuri aikeessa taas ruveta niittämään, kun hän hitaasti astui maantieltä luokseni. Hän oli ottanut ruusun rinnastaan ja pyöritteli sitä kädessään. Hänen kasvojensa ilme oli epämääräinen ja hän katsoi maahan. Ihmettelin häntä ja luulin hänen aikovan antaa kukan minulle. Mutta äkkiä hän punastui. Hän katsoi toisaanne ja repi ruusun, valkeilla, hermostuneilla sormillaan… Hiljaisuus oli aivan sietämätön…
— Neiti kastaa kenkänsä, heinä on jo märkää, sanoin vihdoin omituisella äänellä, jonka tukahtunut sävy tuli siihen tahtomattani.
Hän katsoi jalkoihinsa ja levitti hiukan hamettaan nähdäkseen paremmin.
— Minun täytyy nyt mennä. Hyvästi, sanoi hän ojentaen minulle kätensä, joka värähteli hiukan.
Kumarsin syvään ja veri suhisi korvissani. Kun tulin jälleen entiselleen, oli hän jo hävinnyt suurten puiden varjoon. Vai niin, ajattelin. No… Ja mietteeni ajoivat toisiaan takaa. Viikatekin puri kuin itsestään.
Saran alapäässä niittäjät minulle naureskelivat.
— Taisi puhua mukavia se kartanon neiti, vai?
Minä vain hymyilin heille.
Minä muistan kaiken aivan selvästi, ja on kuin nytkin kuulisin viikatteen yksitoikkoiset humahdukset, jotka saivat mielen niin pehmeäksi ja kesäyön tunnelmaa täyteen. Ja vaikken olekaan kuvannut tätä tapahtumaa päiväkirjassani, niin on sen vaikutus helposti havaittavissa, ja olen sanonut, että "se seurasi minua kuin salaperäinen varjo, josta ei eroon päässyt."