Mitä sitten seurasi on aivan tavallista. Ja vaikka olen merkinnyt muistiin jokaisen yksityisen kohtauksen, pitäen kutakin aivan harvinaisena, niin täytyy minun myöntää, että kaikki on ollut hyvin tavallista, ja että tuo omituinen ravustusmatkakin, jolloin huulemme ensikertaa yhtyivät, on pelkkää koulupoikaromantikkaa. Mutta sydämeni värähtelee vielä, muistellessani idyllimäisiä kohtauksiamme vanhassa puistossa, missä kevätiltojen kuulakka hämy kuunteli meidän mielettömiä kuiskauksiamme. Suuren lehmuksen varjossa me istuimme onnessamme puhtaina ja palavina.
Sinä olit oikullinen lapsi, Märta, ja kenties minäkin. Me haavotimme toisiamme, kärsimme nuorta kipua ja annoimme taas anteeksi. Ah, Märta, Märta, kuinka monasti sinun valkeat käsivartesi kiertyivät minun kaulani ympäri. Ja vaikkei se aika enää palaa, eikä palata voi, niin minä kiitän sinua jokaisesta hetkestä, ja minä tahtoisin vaipua polvilleni muistojeni hartaudessa.
2.
Märta! Ylpeänä ja itsekin kärsien sinä jätit minut omaan vähäpätöisyyteeni. Minä ajattelen ennen kaikkea viimeistä kohtaustamme sinä kesänä, jolloin rakastit minua ja parin viikon ajan annoit minun olla autuaana. Sinä tiesit kyllä, että kaikki se katkeruus, jolla sinua kohtelin, oli tuskasta johtunut. Olinhan odottanut sinua turhaan jo kolmena iltana ollenkaan tietämättä syytä poissaoloosi. Ja kun vihdoin tulit ja tahallisen kylmästi ojensit minulle kätesi, niin en voinut enää estää pistäviä sanojani purkautumasta. Lapsellisesti ja katkerasti minä viittasin sinun ylhäisyyteesi ja sanoin olevani vain orpo lurjus.
Mutta sinä astuit askeleen taapäin ja silmäsi välähtivät. Huohottaen tuijotit minua hetken. Sitten tyyneytesi palasi ja ylpeästi sinä vastasit: "Se on aivan totta. Huomaan sen nyt itsekin." Ja kuin jostain kaukaa minä muistan kuulleeni sinun sanovan: hyvästi. Et tiennyt miten minä kulin kotiin sinä iltana ja minkälaisten tunteiden vallassa minä kirjotin: "Ja kun avaan oven, niin huoneeni kolkko pimeys sulkee minut syleilyynsä."
Sinä matkustit enkä tavannut sinua enää.
Silloin alkoi minun sairauteni. Ja vaikka minun nyt täytyy kaikelle hymyillä, niin tunnen vieläkin outoa liikutusta. Onnettomana harhailin yksin metsissä ja pelkäsin äitini silmiä, jotka näyttivät voivan tunkeutua läpi sydämeni. Minä soimasin itseäni ja pilkkasin omia tunteitani uhmaisin voimin. Onneksi oli kesä loppuun kulunut, joten minun täytyi lähteä Helsinkiin.
Toverieni seura virkisti minua hiukan. Mutta omituinen muutos tapahtui luonteessani. Puhetapani kävi pisteliääksi ja kiusanhaluiseksi. En ymmärtänyt ylioppilastovereitani, joiden nuoret sydämet hehkuivat isänmaalle ja jaloille aatteille. Minä ivasin heidän harrastuksiaan. Ja uhmani sokeassa, lapsellisessa vimmassa rupesin ryypiskelemään. Lopetin päiväkirjan pidon ja vakuutin itselleni etsiväni vain hetkien riemua. Hain uskonkappaleita dekadenttisesta kirjallisuudesta. Minä loukkasin äitiäni ja kohtelin häntä tylysti. Ja kun kuulin hänen nyyhkivän, niin syöksyin ulos toverieni seuraan.
Niihin aikoihin minä mielettömyydessäni ja janoavassa kaipauksessani aloin suhteeni Helvi Lindiin, jonka ihmeelliset silmät olivat hurmanneet koko toveripiirini. Tuntematta ollenkaan lähempää kiintymystä minä kerran, tanssiessani hänen kanssaan, tuijotin häntä silmiin ja puristaen hänen kättään kuiskasin: minä rakastan sinua. Ja ennenkuin hän ehti tointua hämmästyksestään, jätin hänet kumartaen, ja hän vaipui tuolilleen vuoroin kalveten vuoroin punastuen.
Tämä uhmailuni ja kiusanhaluni jatkui vielä siten, että heti kirjotin hänelle kirjeen, jossa selitin menehtyväni tuskani taakan alle, ellen tunnustaisi hänelle lempeäni. Se oli mieletön teko. Kuitenkin vastasi hän minulle sydämellisesti vaikka luotaansysäävästi. Lapsellisuudessaan hän näytti kirjeeni uskotuilleen. Tieto levisi nopeasti ja minusta tuli rakkauden marttyyri. Häpeäni tuskassa minä heittäydyin yhä hurjemmaksi. Minä iskin elämälläni äitini sydämeen kuolinhaavat. Ja kaikkeen luultiin Helvin olevan syypään.