Mutta minä voitin sittenkin Helvin rakkauden. Ylpeänä ja itserakkaana minä join hänen huultensa hekumaa; tahdoinhan etsiä hetkien iloa. Ja luulinpa toisinaan rakastavani häntä. Mutta minä heräsin pian ja etsin senjälkeen vain tilaisuutta päästäkseni hänestä hiljaa ja huomaamatta. Löysin tekosyyn. Ja olin jo niin sydämettömäksi kivettynyt että pirullisella tyyneydellä kirjotin hänelle kaikkirikkovan kirjeen. Sirotin siihen mielipiteitä, joita hän ei voinut sietää, syytöksiä ja epätoivoa. Saavutin toivotun tuloksen.
Sitten seurasi aika, jolloin minä raivoisan vimman valtaamana aloin tehdä työtä. Minä syvennyin historiaan ja rupesin sen ohessa lukemaan kemiaa. Ja mitä vaikeammalta työ tuntui, sitä itsepintaisemmin kävin siihen käsiksi. Se tuotti minulle omituista nautintoa, jonka ainoastaan itsensä kidutus saattaa synnyttää.
Äitini kävi minulle helläksi, niin sydämellisen huolehtivaksi, että se teki minulle pahaa. Otin jälleen esille päiväkirjani, ja ihmetellen minä nyt näen, että ensimäiseksi olen kirjottanut: "Märta, minä riipun vielä sinussa, täydellisesti!"
Mutta minä olin sairas. Jokainen ääneni vivahdus ja käteni liike ilmasi hermostoni ärtyisyyden. Ja turhaan minä opettelin vaikeimpina hetkinäni hymyilemään. Olin synkkä ja epätoivoinen. En ollut toivoton siinä merkityksessä, että olisin luullut mahdottomaksi halujeni toteutumisen, en vain tiennyt mitään, mitä olisin toivonut.
3.
Kun hermostuneena ja kiusaantuneena jälleen tulin kesälomalle, sain ensimäiseksi tietää, että Tom oli ammuttu. Sehän oli oikeastaan pieni asia, mutia se tuotti minulle siitä huolimatta omituista tuskaa. Hurja toivomus valtasi minut. Olisin tahtonut, että kaikki, mikä minulle oli kallista yhtäkkiä olisi temmattu pois minulta, jotta olisin jäänyt yksin kuin erämaan autiuteen. Hehkuvin haluin minä toivotin itselleni kärsimystä ja janosin tuskaa. Minä kidutin itseäni pessimistisillä mietteillä. Sillä tämä kaikki oli ominaista sairaudelleni, jonka koko traagillisuus oli siinä, ettei se sisältänyt muuta kuin valheellista tragikkaa.
Mutta jo ensimäisenä iltana, maatessani Alhon rannalla, minä tunsin huojennusta. Ihmeellinen, himmeä valo, joka läpäsi yli seudun; tyyni järvenpinta, josta vastarannan neitseellinen metsä kuvastui ja jonka peilikirkkaan kalvon vain joku perhoatavottava kala silloin tällöin särki hopeisena värehtimään; valkea, uneksiva kartano lahden pohjukassa — kaikki tämä hurmasi minut. Entisyyden muistot hiipivät mieleeni. Minä laskin pääni kiven varaan ja uneksin. Hieno henkäys liikahti ilmassa. Alho värähti. Nuoret kaislat vapisivat hiljaa kuiskien. Alhaalta lepikosta kielojen tuoksu hulmahti kasvoilleni…
Toisena päivänä tapasin Märtan. Hän istui ruohopengermällä lehtokujan alapäässä ja luki. Hän ei ollut ensin minua huomaavinaan, ja vasta kun olin ehtiä hänen ohitseen, hän nopeasti nousi tervehtimään. "Tekin olette jo täällä", sanoi hän hypistellen kirjaansa. Hän tahtoi vain lausua tervetuloa, ei muuta. Vaikka hänen teitittelynsä katkeroitti minua, niin vastasin hymyillen: "niin, neiti", enkä kiittänyt. Tietysti niin ylhäisellä tytöllä oli oikeus unohtaa, ajattelin. Syntyi äänettömyys. "Tom on nyt ammuttu", sanoi hän äkkiä muuttunein äänin. "Se taisi olla ystävänne, vai kuinka?" "Kyllä, neiti, ainoa ystäväni." "Niin, tahdoin vain tervehtiä, hyvästi." — Omituinen ja tukahtunut oli keskustelumme. Ja kun nyt jälestäpäin ajattelen, voin sanoa samaa jokaisesta sananvaihdostamme.
Mitä pitemmälti kesää kului, sitä virkistävämmin alkoi luonto minuun vaikuttaa. Minä huomasi sen ja antauduin sille yhä täydellisemmin. Minun synkkyyteni haihtui ja raskas mielialani suli hiljaiseksi kaihoksi. Jotakin alkuperäisestä itsestäni palasi, vai oliko kaikki vain etäisiä säveliä lapsuuteni maailmoista.
Ehkä koko kesä olisi kulunut yhtä hiljaa, ellen olisi sammuttanut nokivalkeaa kartanossa. Olin ainoa, joka lahoja tikapuita myöten uskalsin kiivetä katolle, ja kaikki olisikin käynyt hyvin, ellei paroni Dahl, senjälkeen kun vaara oli ohitse, olisi huutanut minulle bravo ja nostanut hattuaan. Kun siellä ylhäällä hänelle kumarsin ja samalla näin nuoren Henrik Dahlin, joka vastikään oli Haukiojalle saapunut, seisovan Märtan rinnalla, niin omituisen tunteen hyväilemänä minä liikaa ripeästi lähdin alas. Tikapuut pettivät, putosin, nousin ylös ja koetin hymyillä, sitten menin tainnoksiin. Mutta vasta kun äitini sairaana maatessani kertoi, että Märta neiti oli huudahtaen ensimäisenä syöksynyt luokseni ja omaan, hienoon nenäliinaansa pyyhkinyt verivaahdon suultani, täytti haikea liikutus mieleni. Muistan hyvin unen jonka silloin näin: Olin metsässä. Ympärilläni oli pimeää ja ahdistavaa. Suunnattomat puut seisoivat juroina ja synkkinä ja oudot pedot karjuivat etäämpänä. Olin vaikeasti haavottunut ja ääneen valittaen minä harhailin eksyksissä. Minua janotti, mutta vettä ei ollut missään. Olin aivan näännyksissä, lankesin väliin ja taas nousin. Vihdoin astuin kapeasta rakosesta suuren puun sisään. Ihana laakso aukeni eteeni. Päivä paistoi. Linnut visertivät. Kukat heiluivat hiljaa tuulessa ja niiden keskellä kirkas puro lirisi. Nurmikolla lepäsi metsänneito vaaleanviheriään harsoon kääriytyneenä. Hänen valkeat jäsenensä säteilivät auringon kimalteessa. Minä konttasin hänen luokseen. "Antakaa minun juoda, metsänneito, näettehän, että olen uuvuksissa." "Mitä sanotte?" "Pyytäisin vain juoda purostanne, jos sallitte." Hänen smaragdinvihreät silmänsä säihkyivät. Hän taittoi vierestään suuren kellokukan, jonka terälehdet olivat kultaa ja heteinä rubinit kimmelsivät. Hän täytti sen vedellä. "Tässä, olkaa hyvä." Minä join juomistani. Neste ei loppunut kasvin terien maljasta, mutta janonikaan ei sammunut. Silloin ojensi hän minulle punaset huulensa… Katsoin häntä kasvoihin. Tuuheat kulmakarvat… Hyvänen aika, Märtan piirteet… Heräsin ja pyysin äidiltä lasin vettä.