Sitten ei tapahtunut mitään elokuuhun asti. Sain vaan tietää, että Märta ja Henrik usein kävelivät puistossa iltasin. Ja kun istuin kotini pienessä puutarhassa katsellen, miten kuu valoi hopeitaan yli Alhon ja kuunnellen, miten sorsat ruohikossa ääntelivät, niin sekavin tuntein minä ajattelin heitä ja puiston varjoisia käytäviä. "Olenhan siellä minäkin viettänyt hetkiä, joita muistellessani en oikein tiedä riemustako vai murheesta hymyilisin", olen niihin aikoihin kirjottanut päiväkirjaani.

Mutta elokuussa oli kamppitanssit kartanon suuressa vaunuvajassa. Ja kaikki mitä siellä tapahtui on ilmielävänä mielessäni. Koko illan sinä, Märta tuijotit minua ihmeellisillä silmilläsi, jotka lumosivat minut. Ah, mutta en tullut sinua tanssiin pyytämään, olihan sinulla Henrik. En voinutkaan tulla, sillä minä vapisin kauneutesi tenhoamana. Mutta äkkiä sinä astuit luokseni. Minun silmissäni pimeni, ja tuskin tiesin pyöriväni kanssasi, ennenkuin kuulin äänesi: "Sinä et ollenkaan tanssita minua enää, Aarne." Sinuttelit minua jälleen, Märta. Mutta minä vastasin tukahtuneesti, nääntymäisilläni valkean kätesi hiljaisesta värinästä. "Eihän minun sovi tulla neitiä pyytämään." Varjo lensi sinun kasvojesi yli; olit kauan vaiti. "Henrik ei enää taida olla ystävänne?" kysyit. "Ei, ei hän tunne minua enää." Seurasi taas äänettömyys. Äkkiä sinä kalpenit ja silmiesi syvyydet kimalsivat kuin metsälähteet. Hiljaa kuiskasit "Aarne." Korvissani humisi. "Mutta etkö sitten näe, että rakastan sinua vielä", sinä vaivoin ja vavahtelevin huulin sanoit. Vaistomaisesti pusersin sinun kättäsi. Kuin jostain kaukaa kuulin äänesi: "Huomenna, orapihlajan alla."

Ah, Märta, miksi lähenit minua vain kiduttaaksesi minua. Sinä sait minut pois suunniltani ja pakotit minut mielettömiin tekoihin. Mutta en jaksa niihin kajota. Ne ovat liian lähellä vielä.

Irtonaisia lehtiä.

11.VIII.

Minä hiivin puistoon kiduttavan jännityksen vallassa ja asetun orapihlajapensaan varjoon. Ei hiiskahdustakaan, ainoastaan sydämeni sykkii levottomana. Kuu paistaa, mutta pensaan takana on pimeää. Korvani tavottaa jokaisen äänen, jokaisen pienimmänkin rasahduksen, ja säpsähdän jos lehtikin liikahtaa.

Kuulen askelia hiekkakäytävältä… Sitten hiljaista keskustelua… Juoksen kiireesti vähän matkaa pois ja heittäydyn spireapensaan juurelle pitkäkseni.

Tunnen Märtan ja Henrikin kuun valossa. He kulkevat käsi kädessä ohi orapihlajan, ja Märtan nauru helisee. Näen Märtan vilkuvan sivulleen salavihkaa, ja hän on lähellä Henrikkiä, aivan kiini Henrikissä. Minä makaan kuin kivettynyt; onpa hyvä, etteivät he voi minua huomata. Vai niin. Märta on taas katunut sanojaan, eilistä rohkeuttaan. Hän tahtoo näyttää miten kokonaan olen hänen vallassaan ja miten vähän merkitsen hänelle. No hyvä. En minäkään valita…

14.VIII

Olen menossa kartanoon käsin. Kalliolla, vähän ylempänä lehtokujan alapäätä, huomaan Märtan vattuja syömässä. Kumma kyllä, hän on aivan yksin. Henrikkiä ei näy missään.