Omituinen ajatus pälkähtää äkkiä päähäni. Jaha!… Ja minä riennän hänen luokseen.
Tartun omin lupineni hänen käteensä tervehtiessäni.
— Minun piti vain pyytää anteeksi sinulta, Märta, En voinut silloin illalla tulla sinua tapaamaan. Olin estetty. Älä ole pahoillasi.
Hän hämmästyy. Sanani vaikuttavat niin, ettei hän osaa vastata. Mutta minussa kiehuu kostonhalu.
— Arvasin kyllä, että tulisit tännepäin saadaksesi tavata minua. Olet joka päivä tainnut tässä odotella. Hyvänen aika.
Hän kalpenee raivosta ja puree huultaan. Mutta hän on niin loukkaantunut, ettei hän saa sanaakaan suustaan ja neuvottomuus nostaa kosteuden hänen salamoiviin silmiinsä. Vaitioloa kestää kauan.
Vihdoin outo tuska valtaa minut. Tartun uudelleen hänen käteensä ja soperran epäselvästi.
— Ei, ei… Anna anteeksi minulle, Märta… Märta, miksi sinä kidutat minua?… Hyvä Jumala! Miksi olet niin oikullinen?
Hänen povensa nousee ja laskee kiihkeästi ja sieramet värähtelevät. Pari kyyneltä kiertyy hänen silmistään. Minä vedän hänet rintaani vasten. Ja kuin tuskan pakottamana heittäytyy hän hervottomasti käsivarteni varaan ja kiertää kätensä kaulaani… Sanaakaan ei vaihdeta…
Yhtäkkiä huomaan Henrikin tulevan. Kyyristyn vattupensaisiin ja tuijotan Märtaa liikutuksesta kalpeana. Sitten sanon hänelle matalalla, vavahtelevalla äänellä.