— Märta! Puoli kaksitoista seison akkunasi alla.
Senjälkeen poistun nopeasti kallion toiselle puolelle vattupensaiden suojassa.
Olen kuin juopunut. Linnut hyppelevät puiden oksilla ja metsäkaunokit huojuvat punasina pitkissä varsissaan. Kylläpä ne keinuvat kauniisti… Teen pitkän kierroksen metsään. Tänä iltana olen luvannut mennä. Puoli kaksitoista tänä iltana… Kylläpä mustikat helottavat kummallisesti. En ole sitä ennen huomannutkaan… Hyppään suurelle kivelle ja huudan: eläköön! Kolme kertaa peräkkäin, sillä riemuni on niin valtava. Ja minä otan lakin pois päästäni. Niin, avopäin tahdon kulkea onnessani metsän pilariston keskellä…
Käyn kartanossa ja kun palaan, kohtaan Märtan ja Henrikin lehtokujalla kotiin tulossa. Minä nostan lakkiani ja Märta vastaa ylpeästi. Kyllä minä sen ymmärrän ja annan anteeksi. Henrik tuskin nyökkää, vaikka on lapsuuden toverini. Hänen ylhäisyytensä! ajattelen. Hänen ylhäisyytensä ja tällainen orpo saakeli. Vaikka mitäpä hänestä. Tekisi mieleni juosta hänen luokseen ja huutaa hänen korvaansa: Terve Heikki! Täyttä kurkkua kiljasta: terve! Ja sitten panna lakki kallelleen ja kädet housuntaskuihin ja poislähtiessä katsoa häneen hymyillen yli olan…
Pengermällä ovat he istuneet, koska ruoho on tallattua. Ka, siinä on hansikaskin. Tietysti unohtunut! Minä suutelen sitä ja lähden juoksujalkaa takasinpäin.
Pysähdyn heistä parin askeleen päähän ja otan hatun pois päästäni.
— Anteeksi. Tämä kai on neidin? Löysin sen tiepuolesta. Se on varmaankin pudonnut.
Henrik kiiruhtaa luokseni ottaakseen hansikkaan, mutta ilkeästi hymyillen astun minä hänen ohitseen.
— Tämä on kai neidin, toistan.
Hieno ryppy ilmaantuu Märtan otsalle.