— Ei, kyllä te saatte sen pitää, jos haluatte.
— Mitenkä?
— Saatte pitää sen. Heitin sen tahallani.
— ???
— Niin. Toinen meni rikki äskettäin, joten toinenkin oli aivan viraton… Onko jotain muuta?
— Ei, ei muuta.
He lähtevät. Tuijotan heidän jälkeensä hämmästyksestä sanattomana, sillä tiedän, että Märta on kaiken valehdellut.
— Niin, saatte kyllä pitää sen. Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne, huutaa hän vielä armollisesti viitaten kädellään.
Katkeruus kiehuu rinnassani. Tällätavoin Märta kosti äskeisen kohtauksemme. Hän lahjotti minulle hansikkaan. Oikein uuden ja hienon hansikkaan.
Kello lähenee yhtätoista. Kulen hitaasti lehtokujaa pitkin. Poikkean oikealle ja menen Alhon rantaa myöten kartanomäen juurelle. Nousen varovasti ylemmäs suurten puiden suojassa. Sitten juoksen avoimen paikan yli korkean tuijan varjoon ja jään kuuntelemaan. Ei hiiskahdustakaan. Tulet ovat kartanossa sammutetut ja suuri valkea rakennus näyttää nukkuvan. Alho on tyyni ja sen yllä on kuun hopeahohde. Venesillan liput riippuvat unisina alaspäin, mutta saunan ikkunat säihkyvät. Ruohokentillä kaste kimaltelee. Puiden ja pensaiden varjot ovat heittäytyneet suulleen pehmeälle nurmelle, voidakseen tukahuttaa ilmoillepyrkivän naurunsa. Puistossa Pan soittaa ja metsänneito säestää kuun säteillä, jotka harpun kielten kaltaisina riippuvat viistoon lehvien pienistä rei'istä.