Jatkan matkaani syrenipensaston suojassa. Hiivin pienen vaahteran alle, ja saatan siitä nähdä Märtan huoneen puistoonpäin oleva ikkunan. Valoa ei ole sisällä, mutta uutimia ei ole laskettu alas.
Seison vaahteran alla kauan. Sydämeni sykkii kuuluvasti ja hiki kihoilee otsallani. Vihdoin astun mahdollisimman hiljaa hiekkakäytävän yli ja pääsen siperialaisen hernepensaan suojaan. Siinä taas kuuntelen. Jokiniityllä hevosenkellot kalisevat, mutta muuten ei ääntäkään. Ainoastaan vereni kohisee korvissani. Happomarjan raakaleet välkkyvät kuunvalossa ja hopeapensaan lehdet kiiltävät. Resedan tuoksu läheisestä kukkasoikiosta tunkeutuu sieramiini.
Katson kelloani: aika on tullut. Hiivin lähemmäs ja kun hiekka käytävillä rasahtaa, niin säpsähdän. Asetun hänen akkunansa alle.
Seison liikkumattomana ja tuijotan ruutuihin. En hievauta jäsentäkään. Hetket tuntuvat iankaikkisuudelta, ja olen hiestä märkä, vaikka ilma on niin viileä. Mutta mitään ei näy… Rattaiden kolina kuuluu selvästi etäämpää maantieltä…
Hyvänen aika. Miksi pysyy Märtan akkuna yhä sulettuna?… Tunnen hermostuvani… Sitten, yhtäkkiä pälkähtää päähäni ajatus: hän antoi hansikkaansa, hansikkaansa… Vai niin. No hyvä!…
Silloin, hiljaa, valkea haamu ilmaantuu akkunaan. Ajatukseni sekaantuvat ja sydämeni on pakahtua. Tuijotan häneen liikkumattomana kuin patsas. Kaikki humisee ympärilläni. Kaikki on kuin unta.
Olento katselee minua hetken totisena; hänen kasvonsa näyttävät liidun karvaisilta kuutamossa. Sitten, äänettömästi, avaa hän akkunan, ja kun en vieläkään liikahda, ojentaa hän kätensä. Kuin kutsuakseen…
Silloin salaperäinen voima valtaa minut. Joku sisäinen pakko saa minut ryhtymään tekoon, jota en ymmärrä, josta en ole vastuunalainen: Minä päästän pitkän, käheän naurun ja kyyristyn koukkuun ivani pirullisessa onnessa… Pelästyn itsekin ääneni sihinää. Valkea haamu akkunassa vavahtaa ja peräytyy pari askelta… Sitten lähden juoksemaan. Pois, pois, kuin henki olisi kysymyksessä. Pois metsään, missä kukkansapudottaneet orjantappurat uneksivat ja näsimarjat loistavat kuutamossa… Oksat risahtelevat jalkojeni alla. Minä juoksen kunnes väsymyksestä vaivun maahan ja nyyhkytän hiljaa…
4.
Minä uskon, että ihmisen sielullinen muutos tapahtuu nopeasti ja yhdessä hetkessä. Yksi isku voi kaiken entisen tehdä tyhjännäköiseksi ja synnyttää kokonaan uusia sisäisiä näkemyksiä.