Minä voin näin sanoa, koska sydämessäni on suru, jota eivät kyynelvirrat voi hukuttaa, yksinäisen itsensäkyllästämä tuska, joka on piiloutunut huulieni hymyn taa ja jonka tuskin kuuluvia huokauksia huoneeni pimeys ihmettelee. Tuo suru on syvä ja tyyni, ja sen syvyys on se kauneus, joka tekee sen minulle pyhäksi ja antaa minulle voimaa kantamaan sitä.
Minä, jos kukaan, voin sanoa saattaneeni äitini harmaat hiukset murhein hautaan. Minä kohtelin häntä tylysti vaikka kärsin siitä. Minä olin hänelle sulkeutunut, sillä häpesin heikkouksiani. Mutta hän onkin ymmärtänyt, että kaikki on ollut vain sairaalloista itsensäsäilyttämis-vaistoa, eikä hänen katkonaisissa sanoissaan, jotka hän puhui kuolinvuoteellaan, ilmennyt ainoatakaan moitetta. Ja niin sain minä kokea sen, että äitini kuoli kätensä minun kädessäni ja rauhan valo kasvoillaan.
Mutta vaikka tajusin menettäneeni jotakin korvaamatonta, niin en heti osannut muodostaa siitä itselleni käsitystä. Minun suruni puhkesi myöhemmin, kuten syvä haava, joka oltuaan ensin valkeana, vasta pitkän ajan perästä pulpauttaa verisuihkun. Mutta se ei puhennut kyyneleihin.
Olin kylliksi lapsellinen ja rauhaton etsiäkseni jo seuraavana päivänä äitini kuoleman jälkeen toverieni seuraa. Minä tahdoin estää itseäni vaipumasta synkkään epätoivoon. Ja vaikka heidän iloisuutensa ja pisteliäät huomautuksensa kalpeudestani kirvelsivät mieltäni, niin jaksoin hymyillä ja pysyä huomaamattomana. Se tuotti minulle outoa, haikeaa nautintoa. Ja omituisen tunteen vallassa minä muistan hetkeä, jolloin he olivat saaneet kaiken tietää ja kauhu ja anteeksipyyntö kuvastui heidän kasvoiltaan.
Kun yksinäisinä hetkinä olen syventynyt itseeni, niin olen huomannut sisäisen muutokseni. Entiset vaiheeni kuvastuvat kuin jostain etäämpää, syrjästä. Ne näyttävät minusta vierailta, tuntuvat ikäänkuin unennäöltä, josta vastikään olen herännyt. Häilyvät mielentilani ja tunnelmani, äkkinäiset innostukseni ja silmänräpäyksessä päähäni pälkähtäneet teot, ne kaikki kuuluvat menneisyyteen, enkä enää usko voivani menetellä samoin. Tyyntymys laskeutuu ylitseni vakavana ja raskaana. Se ei masenna minua, mutta se aukasee silmieni eteen uuden elämän. Se näyttää minulle ikäänkuin toisen maailman, missä kukin ihminen kulkee kokemuksineen, ottaen tyynemmin vastaan ilot ja surut. Minun katseeni kääntyy sisäänpäin, omaan sieluuni, joka erä erältä valkenee ja paljastuu silmieni edessä. On kuin outo kirkkaus leviäisi ympärilleni, kuin lapsuuteni ja nuoruuteni vuodet vajoisivat muistoni hämärimpiin sopukoihin ja uusi voima kohottaisi minut toisia päämääriä, toista tulevaisuutta kohti. Tunnen saavani toisellaista rohkeutta, en enää lapsellista hurjapäisyyttä, vaan todellista uskallusta elää ja ottaa vastaan kaiken, mitä kohtalo heittää tielleni, olkoonpa se sitten iloa tai surua, onnea tai kärsimystä.
Omituista lohdutusta tuotti minulle se seikka, että Haukiojan herra, isäni, kirjotti minulle ja pyysi tulemaan luokseen. Hän kohteli minua hellyydellä, jota ihmettelin, vaikkei hänellä sukuhaaransa viimeisenä jäsenenä olekaan ketään muuta. Ja kun tein hänelle matkaehdotukseni, niin hän suostui siihen. Se ilahutti minua kaikkein eniten. Sillä minä janoan pois, pois maailmaan, vieraiden joukkoon, missä selvemmin tunnen oman yksinäisyyteni.
Sain vielä toisenkin kirjeen, joka minua hämmästytti ja liikutti varovaisesta suppeudestaan huolimatta. Outoja unia se herätti mielessäni ja samalla se oli kuin ääni menneisyyden usvista. Nyt vasta hän vastasi kirjeeseen, jonka jo kesälomalla ollessani hänelle lähetin:
Aarne!
Sinua on kohdannut suuri onnettomuus ja suru on varmaankin sielussasi. En tiedä mitenkä lausuisin myötätuntoni. Sanoja on olemassa, mutta en saa niitä esille.
Toivoisin, että niin moni seikka välillämme olisi jäänyt
tapahtumatta. — Minäkään en ole ennemmin vastannut.
Jää hyvästi, Aarne!