Märta.
Märta.
Minä kiitän sinua sydämellisyydestäsi ja siitä mitä on ollut, eikä enää ole. Niin, kaikesta siitä kauniista, mikä on katkennut. Jää hyvästi.
Aarne.
Muuta en voinut kirjottaa. Tämä oli ikäänkuin viimeinen työni, viimeinen velvollisuuteni entisyyttä kohtaan. Nyt olen vapaa matkustamaan.
Ja kun nyt, lopettaessani, katson ulos, niin pimeys on noussut makuultaan metsästä. Se on asettunut metsänreunaan polvilleen, rypistänyt synkästi otsansa ja katse tuimana on se heittänyt mustan vaippansa yli kaupungin. Mutta uudinteni ylitse säteilee jokunen tähti, jokunen väräjävä tähti.
III.
Niin, tällainen on siis ystäväni kirjotusten sisältö. Vaikka hänen esityksensä onkin yleensä suppeaa, melkeinpä pintapuolista, on hän merkillistä kyllä, ikäänkuin muistojensa lumoissa innostunut seikkaperäisesti kertomaan muutamia yksityiskohtia, jopa unensakin. Ja vaikka suru kuultaa hänen hillityn kuvauksensa läpi, niin värähtää hänen sanoissaan toisinaan hehkuva lämpö.
Minun täytyy sanoa olevani hämmästynyt. Onko ystäväni todellakin ollut tällainen? Onko tämä se raaka-aine, josta hänen myöhempi olemuksensa on muodostunut? Olkoon, että kirjotus on tehty nuorena ja surun vallassa, sittenkin sisältää se ihmeteltävässä määrässä lyyrillistä, etten sanoisi lapsellista herkkyyttä. Sellaista en koskaan hänessä huomannut. Ja vaikka hän jo nuorena näyttää omanneen voimaa, joka on pakottanut hänet uhmaisiin tekoihin, niin jää hän mielestäni melkolailla vähäpätöiseksi ihmiseksi verrattuna myöhempään itseensä. Hänen kehityksessään on aukko, jota olen kokonaan voimaton täyttämään. Ja minun täytyy hymyillä kuvitellessani itseäni romaaninkirjottajaksi. Turhaan koettaisin minä sulattaa kaikkea taiteelliseksi kokonaisuudeksi. Sitäpaitsi on omissakin vaiheissani niin paljon ihmeellisiä sattumia, että logikan täytyy niitä palvella; taiteessa palvelee sattumakin logikkaa.
Mutta onko ystäväni jättänyt nämä kirjotukset minulle tahallaan, vai ovatko ne unohtuneet? Jonkunlaisesta vaistosta uskoin alussa, että hän tahallaan on ne jättänyt. Mutta sitten heräsi kysymys, eikö hän silloin olisi kokonaan poikennut menettelytavoistaan. Eikö se olisi ollut kumoamaton vastalause koko hänen erikoisuudelleen ja etevyydelleen? Ja miksi olisi hän paperit piilottanut? Pysyn kuitenkin alkuperäisessä uskossani. Sillä luulen, että hänkin on kaivannut ihmistä tuskan hetkenä. Hän on tahtonut antaa minulle jonkunlaisen selityksen, omankin rauhansa tähden. Ja hän on näiden paperien kautta lähentynyt minua niin paljon kuin hänelle on ollut mahdollista. Sitäpaitsi todistavat uskoani ne irtonaiset lehdet, jotka hän, otaksuttavasti viime tingassa, on revässyt päiväkirjastaan ja pannut vihkonsa väliin. Ja mitä kätkemiseen tulee, niin on hän kenties tahtonut sillä ehkästä minua saamasta kirjotuksia liian aikaisin käsiini, ennenkuin vielä olisin ehtinyt tyyntyä. Että ymmärtäisin häntä ja ottaisin hänen nuoruutensa huomioon, sen hän kyllä on tiennyt, siksi tarkoin tunsi hän minut.