Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja. Pääasia on, että minulla nyt on todistuskappale, joka osottaa ennentuntemani epäilyt ja aavistukset suunnilleen oikeiksi ja antaa minulle ainakin jonkinlaisen selityksen hänen luonteensa omituisuuksista. Nyt näen, että hänenkin sydämensä on ollut lämmin ja herkästitunteva ja että arat hermot ovat värähdelleet hänen marmorinaamarinsa alla. Jo nuoruudessaan, kuten sitten myöhemminkin, on hän siis itse ollut syypää vaiheisiinsa ja kiduttanut itseään hetkellisillä oikuilla. Ja nuo sanat, missä hän luulee tyyntymyksen laskeutuvan ylitseen, ovat vain hetken tunnelmaa, vailla laajempaa kantavuutta. Tosin oli hänen ulkokuorensa kadottanut sen avonaisuutensa ja herkkyytensä, mikä sillä varhaisimmassa nuoruudessa lienee ollut. Hänen kasvonsa olivat kyllä kylmät ja liikkumattomat, ja joka lihas totteli hänen tahtoaan, jopa siinä määrässä, että hänen tyyneytensä saattoi hirvittää, mutta sisäisesti oli hän suunnilleen sama kuin ennen. Syvemmällä — se on ainakin minun käsitykseni — oli entisten oikkujen taistelutanner, ja hetkelliset mielijohteet vainosivat häntä.
Mitä enemmän tutkin ystäväni kirjotuksia ja sen yhteydessä muistelen menneitä tapahtumia, sitä selvemmiksi ne käyvät ja sitä yksinkertaisemmilta ne tuntuvat. Toisinaan saatan kiihdyksissäni luulla, että kaikki hämäryys on kadonnut ja että kaikki on ollut luonnollista ja ymmärrettävää. Mutta kun koetan koota ajatuksiani ja loogillisesti johtaa seuraukset syistä, niin kaikki raukeaakin olemattomiin, ja sama hermostuttava epätietoisuus, mikä kahden vuoden ajan on kuluttanut minua, on jälleen tuskaisena edessäni. Huomaan, että se, mihin äsken olin tarttunut, ei olekaan mitään, ettei sanoja löydykään joilla voisin kuvata sen, mikä juuri tuntui niin selvältä ja että kiihottunut mielikuvitukseni on taaskin pettänyt minua. Vaikka siis moni seikka esiintyy aivan uudessa valossa, niin on paljon vielä sellaista, joka ratkasemattomana kiduttaa sydäntäni viettäessäni täällä yksinäistä erakon elämää. Rauhani ei näytäkään palaavan, vaikka ensimältä niin luulin. Turhaan koetan minä etsiä, milloin olen tehnyt väärin ja milloin minulle on vääryyttä tehty. Olenhan nuori vielä ja pitkä taival on edessäni. Minä tahtoisin päästä menneisyyden muistoista vapaaksi, heittää ne luotani tutkitun teoksen lailla ja kääntää kasvoni tulevaisuutta kohti. Mutta hermostuttava jännitys ei tahdo päästää minua kahleistansa.
Selvitettävänäni on kuin kasa venyvää, pehmeää lankaa, joka on pahasti hämääntynyt. Kun tartun siihen umpimähkään, leviää se helposti aivan selvältänäyttäväksi vyyhdeksi. Mutta kun otan langan pään ja rupean kerimään, syntyy heti entinen sekasotku.
Jätän nyt kuitenkin kaiken tämän ja siirryn kertomaan elämäni varhaisemmista vaiheista, jotta jälempänä seuraavat tapaukset kävisivät paremmin ymmärrettäviksi.
Isäni on nousukas. Terävän järkensä ja tavattoman työkykynsä avulla on hän rahallisessa suhteessa kohonnut yhä ylemmäs ja on nyt hyvinkin rikas mies.
Minä olen vanhempieni ainoa lapsi ja syntymäkaupunkini on Turku, missä isälläni oli aluksi sekatavarakauppa. Yhdeksänvuotiaana ollessani muuttivat vanhempani Pietariin, jonne suuria liiketuumia hautova isäni oli perustanut komean kauppahuoneen. Siellä alotin minä kouluni. Mutta minunkin isäni oli, kuten nousukkaat yleensä, kokonaan kykenemätön kasvattamaan lastaan. Äitini taas oli sairaalloinen ja helläluonteinen, ja kun olin ainoa poika, toteutettiin minun pienimmätkin mielitekoni. Sain jo vähänä niin paljon rahaa kuin suinkin osasin tuhlata, eikä kukaan pakottanut minua työhön. Kun koulu ennen pitkää alkoi tuntua minusta vastenmieliseltä, sain suurempia vaikeuksia kohtaamatta ajetuksi tahtoni perille ja otin erotodistuksen vanhempieni suostumuksella. Olin silloin kuustoistavuotias.
Nyt aloin viettää puolittain hurjaa ja tuhlaavaista toimettoman elämää, ja pian oli ympärilläni joukko iloisia, osittain paheisiin vaipuneita nuorukaisia. Jo silloin ilmaantui, että korttipeli oli se intohimo, johon luonteeni oli taipuisin ja joka pikemmin kuin mikään saattoi viedä minut perikatoon. Sitä en silloin ajatellut, mutta nyt on se monasti johtunut mieleeni.
Vetelehdittyäni toista vuotta, palasi kuitenkin tiedonhaluni jälleen ja onneksi voimakkaana. Halusin ulkomaille, suuriin seikkailuihin, ja lueskelin innokkaasti vieraita kieliä, voidakseni tulla omin päin matkoilla toimeen. Kulinkin sittemmin useissa Europan maissa. Ja seuraelämä sivistyksen keskipisteissä kehitti minua niin, että parinkymmenen viiden vuoden ikäisenä olin käytöstavoiltani kokolailla miellyttävä nuori mies. Vaikka olin vain porvari, avasi raha minulle tien korkeihin piireihin ja kiinnitti minuun monta ylhäissukuista henkilöä tuttavuuden siteillä.
Niihin aikoihin olin ruvennut pelaamaan entistä enemmän. Mutta korttipeli ei koskaan saanut minua täydellisesti valtoihinsa, niin että olisin menettänyt malttini ja rahanhimosta vavisten tärvellyt kokonaan hermostoni. Se kyllä viehätti ja tietenkin myös kiihotti minua, mutta seikka, että halveksin rahaa, että pidin verrattain yhdentekevänä voitinko vai hävisin, oli omiaan pysyttämään tyyneyteni järkähtämättömänä pelin jännittävimmissäkin käänteissä. Siitä taas seurasi, että pelasin hyvin ja että onni oli usein puolellani, sillä pelissä, kuten väittelyssäkin, voittaa tavallisesti maltillisin. Nautin jännityksestä, jonka peli aina synnyttää, ja mitä pitemmälle kehityin, sitä rohkeampia pelejä ja suurempia panoksia rupesin vaatimaan. Kuitenkin luulottelin, että minä hetkenä tahansa olisin voinut heittää syrjään tuon kuluttavan nautintoni ja lakata siitä täydellisesti.
Vaikka siis olin intohimoinen pelaaja, on minun ansiokseni mainittava, että inhosin sitä irstasta elämää, joka huumaavine paheineen oli kiehtonut monet ystäväni. Irstailun kiihottava ilmakehä oli minulle pohjaltaan vieras ja vastenmielinen, ja minä kammoksuin niitä vanhempia tuttaviani, joiden voimat sen syövyttävä hehku oli loppuun kuluttanut ja jotka silmät tylsinä ja pessimismi huulilla kaikissa tilaisuuksissa heittelivät hermostuneita sukkeluuksiaan. Tietysti minullakin oli heikkoja hetkiä jolloin alkoholin huumaamana horjahdin. Mutta minulla oli aina voimaa nousta, eivätkä paheet voineet vangita minua monine valheellisine viehätyksineen. Korttipeli sitävastoin oli sellaista, etten sitä halveksinut, enkä edes pyrkinyt irti sen siteistä. Siinä noudatettiin mielestäni kunnian ja ritarillisuuden vaatimuksia ja ylhäinen ylenkatse rahaa kohtaan oli sen uhrien huomattavimpia ominaisuuksia; ainakin koettivat kaikki sitä teeskennellä. Pidin sitä siis verrattain jalona huvituksena ja hyvä hermostoni tekikin minusta ennen pitkää pelaajan, jonka rohkeutta ja tavatonta pelionnea moni ammattitaituri kadehti.