Äitini kaipasi siksi paljon Suomea, että hän joka kesäksi muutti pieneen, Turun lähellä sijaitsevaan huvilaamme. Siellä minäkin useasti oleskelin. Ja juuri tällaisella kesäretkellä sain muutaman pelipöydän ääressä tutustua vapaaherra af Silfverhorniin. Hän oli jalosukuinen, mutta rappiollejoutunut ylimys. Hänen suuresta omaisuudestaan ei enää ollut jälkeäkään jälellä, vaan raskaat velkataakat lepäsivät hänen harteillaan. Ja pienellä maatilalla, joka hänellä vielä oli hallussaan, hän vietti onnetonta elämäänsä tyttärensä ja vaimonsa seurassa. Puolisonsa kanssa oli hän kuitenkin alituisesti riidassa, ja tämä oleskelikin senvuoksi etupäässä sukulaisissaan. Mutta tytärtään kuului vapaahera rakastavan intohimoisesti. Kerrottiin, että hän usein oli rukoillut lapseltaan anteeksi hairahduksiaan, ja minä huomasinkin pian, että hän oli hieno ja suurisuuntainen henkilö, vaikka niin peräti heikko, ettei hän jaksanut voittaa pieniäkään kiusauksia.
Hän oli niitä, joita pelitaito ja rohkeus hurmaavat, ja ennen pitkää olin hänen kanssaan suhteessa, joka hänen puoleltaan oli ihmettelyä ja ihailua, minun puoleltani myötätuntoa ja kunnioitustakin. Siitä juuri seurasi, että hän välttämättä tahtoi minua kotiinsa, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan estelyitäni.
Kun aikaa oli liialtikin, niin käytin tilaisuutta hyväkseni. Ja tällä vierailulla tutustuin hänen tyttäreensä Märtaan. Tuo solakka, eksottisesti vaikuttava tyttö lumosi minut heti; niin paljon kuin jo olinkin ennättänyt matkoillani kokea. Hänen tuuheat kulmakarvansa olivat mustat, ja niiden varjoista pehmeät silmät loistivat kuin sininen sametti. Hänen suunsa oli vertakihoilevan haavan kaltainen, ikäänkuin luotu suudelmille. Mutta eritoten juuri kulmakarvat tekivät minuun voimakkaan vaikutuksen, sillä ne antoivat hänen kasvoilleen villin, sanoakseni sotaisen sävyn.
Koko vierailuni aikana hoiti hän talossa emännyyttä, sillä hänen äitinsä oli tapansa mukaan poissa. Ennen oli Märtakin — niin kertoi vapaaherra — ollut jossakin kartanossa kesät, mutta moneen vuoteen ei hän enää tahtonut mennä sinne. Kuinka omituisen hyvin nyt muistankaan vapaaherran sanat! Mutta silloin eivät ne kiinnittäneet mieltäni. En kysynyt missä kartanossa, enkä myöskään syytä hänen poisjäämiseensä.
Tunnustan, että rakastuin Märtaan heti kuin koulupoika. Hänen omituinen vaiteliaisuutensa ja ylhäinen, hillitty ylpeytensä tenhosivat minut kokonaan, vaikka olin jo kahdenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen. Mutta vaikka viivyin talossa viipymistäni, en vain saanut selville tuliko vastarakkautta osakseni. Mitkään pienet merkit eivät tukeneet toivoani, mutta mikään ei sitä myöskään vastustanut. Ja juuri tuo epätietoisuus teki minut avuttomaksi. Minä, joka koko ikäni olin totutellut seuraelämään, hämmennyin kokonaan hänen edessään. Puheeni ei sujunut hyvin ja omaksi kummakseni minä huomasin vielä voivani punastua. Minulla ei ollut rohkeutta viittailla tunteistani. Kaikki supistui vain huomaavaan kohteliaisuuteen ja pieniin palveluksiin.
Joka aamu päätin sinä päivänä suoraan ja rehellisesti tunnustaa rakkauteni, ja joka ilta sadattelin saamatonta arkuuttani. Sillä hän osasi jollain salaisella keinolla aina pitää keskustelun arvokkaana, eikä milloinkaan kevyempi tai tuttavallisempi sana päässyt hänen huuliltaan. Kuitenkaan ei hän ollut jäykkä eikä yksitoikkoinen. Hän oli ihmeellinen, merkillisin kaikista siihen asti tuntemistani. Ja kun kaikki näytti toivottomalta, jätin minä vihdoin voimattomana ja itsepilkan ärsyttämänä koko talolle hyvästit.
Palatessani äitini huvilaan olin varmasti päättänyt pyyhkiä Märtan pois muististani. Mutta niin vähällä en asiasta suoriutunut. Vaikka tuhannesti vakuutin itselleni, että äkkinäinen rakastumiseni oli vain poikamaista intoilua, jolle minun ikäiseni miehen pitäisi nauraa, niin en voinut vapautua tunteitteni pauloista. Samettinen, kauasuneksuva silmäpari eli mielikuvitukseni maailmoissa. Se herätti sielussani tuskaa ja hehkuvaa kaipausta, sai elämäni sietämättömäksi ja häämötti salaperäisenä unissani. Se painosti minua niin, että itseäni soimaten ja ironisen kiihtyneenä päätin heti lähteä matkalle. Mutta jouduinkin kokonaan toisiin tekoihin, sillä mielettömyydessäni ja enempää ajattelematta kirjotin vapaaherralle ja pyysin hänen tyttärensä kättä. Tietenkin heti kaduin tekoani ja olisin tahtonut kirjeeni takasin. Seuraavana hetkenä minä kuumeisin jännityksin ajattelin ratkasua. Ja voimatta kauemmin odottaa, kiiruhdin jo ennen vastauksen tuloa vapaaherran maatilalle.
Vaikka olin seikkailija ja vaikka vapaaherra oli ylpeä aateluudestaan, antoi hän minulle suostumuksensa. Tosin tunsi hän isäni, joskin hyvin pintapuolisesti. Mutta hänen myöntyväisyytensä ihmetytti minua suuresti, enkä voi sitä muuten selittää, kuin että hän naimakaupassani tyttärensä kanssa näki ainoan mahdollisuuden päästä velkojiensa käsistä. Hänellä ei ollut kerrassaan mitään minua vastaan. Päinvastoin sanoi hän olevansa iloinen, jos voittaisin Märtankin suosion.
Vaikka olenkin pelaaja, niin en milloinkaan ole kyennyt taiteellisesti nauttimaan odotuksen tuskasta. Tuska on aina tehnyt minulle odotuksen mahdottomaksi. Nytkin olin niin jännittynyt, että heti päätin etsiä tytön käsiini päästäkseni ratkasuun.
Kun hänet tapasin, tervehti hän minua ystävällisesti, mutta oli niin kalpea, että huomasin hänen isältään jo kaiken kuulleen. Samalla tajusin, että jos hetkeksikin antautuisin keskustelemaan muista asioista, menettäisin taaskin rohkeuteni. Taudinomainen tunne valtasi minut. Kuin suonenvedon kouristus kulki läpi ruumiini. Sanoin vaivoin, hiljaisin äänin mutta suoraan.