— Neiti, en kykene teidän edessänne käyttämään kiertoteitä… Suokaa anteeksi rohkeuteni, mutta te olette kokonaan lumonnut minut… Koko elämäni onni on teidän käsissänne… Minä rakastan teitä… Tahdotteko tulla vaimokseni?
Hän tuijotti minuun kauan, eikä minun tarvinne kuvata, minkälaisilta hetket tuntuivat, jotka äänettöminä, raskaina ja hitaina kuluivat. Sitten kysyi hän värähtelevin äänin:
— Oletteko saanut vanhempieni suostumuksen?
— Ainoastaan isänne.
Silloin miltei läpikuultava kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Hänen ylähuulensa omituisesti nytkähti ja hermoväreitä liikkui hänen poskillaan. Hetken päästä ojensi hän minulle kätensä.
— Olen teidän, sanoi hän äänellä, jonka tukahtunutta sävyä en voi kuvailla.
Tuskansekainen onni täytti sydämeni. Olin kuin puristavista kahleista vapautettu. Minä suutelin nopeasti hänen kättään ja vedin hänet hiljaa rintaani vasten. Hän vaipui hervottomana käsivarteni varaan. Hänen silmänsä olivat ummessa, ja kun suutelin hänen huuliaan, olivat ne viileät, miltei kylmät. Vasta silloin huomasin, että hän oli pyörtynyt.
Tätäkään tapausta en silloin ymmärtänyt. Se herätti vain kummastustani. Luulin häntä heikkohermoiseksi ja hyvin herkäksi ja soimasin itseäni siitä, että olin käyttänyt liian voimakkaita ilmaisumuotoja lemmelleni. Mutta nyt esiintyy se minulle toisessa valossa, ja luulen sen käsittäväni.
Saimme kolmisin hänen äitinsä suostumuksen, vaikka ylpeän rouvan mieltä pitkän aikaa karvastelikin, että olin vaan kauppiaan poika. Mutta raha tasottaa niin monta juopaa maailmassa. Meidän kihlauksemme julkastiin.
Koko kihlausajan sain ihmetellä nuoren morsiameni omituisuuksia. Useimmiten oli hän hyvin vakava ja puhui vähän ja verhotusti. Sellaisella päällä ollessaan voi hän pitkän aikaa istua aivan ääneti, silmät puoliummessa, kasvoilla vieno surumielisyys ja katseessa kaipaava raukeus. Jos häntä silloin syleilin, säpsähti hän ja jäi minuun tuijottamaan ikäänkuin johonkin vieraaseen. Nähtävästi oli hänen vaikea palata unelmiensa utumaailmoista todellisuuteen.