— Tuttavuutemme on aivan uusi. Tapasimme toisemme sattumalta
Parisissa, ja miehenne on varmaankin unohtanut koko jutun, vastasi hän.
— En voinut siitä puhua, kultaseni. Ystävyytemme syntyi pelisalissa, eikä sellaisesta voi kertoa kuherruskuukausien aikana, sanoin minä hymyillen.
Vaimoni nauroi ja häristi minulle sormeaan.
Mitään erityisempää ei puhuttu. Kurimolla oli kiire, — ainakin hän väitti sitä — ja kaikista estelyistämme huolimatta lähti hän pian. Mutta elämä ei tahtonut tuntua enää samallaiselta sen jälkeen. Kerroin vaimolleni pelitapahtumat niin lievässä muodossa kuin suinkin mahdollista, mutta salasin sen, että olin aikonut ampua Kurimoa. Märta vain naureskeli koko jutulle ja teki minulle kiusaa. Kuitenkin huomasin, että hän oli hermostunut ja rauhaton ja kun suutelin häntä, olivat hänen huulensa kylmät ja hän värisi huomattavasti.
Nyt alkoi aika, jonka kuluessa yhä kiinteämmin liityin Kurimoon. Päästyään perinnön kautta varakkaaksi mieheksi, oli hän jättänyt kaikki huolet aineellisesta toimeentulosta ja järjestänyt elämänsä kokonaan mielensä mukaan. Hän oli vuokrannut sievän huoneuston. Itsellään oli hänellä joltisenkin runsas kirjasto ja oma laboratorio, jossa hän teki merkillisiä kemiallisia kokeita.
Minusta tuli suorastaan hänen kiusanhenkensä. Keskellä hänen työaikaansa tunkeuduin laboratorioon, missä hän istui pullojen, lasiputkien ja retorttein keskellä kellertävään mekkoon puettuna. Siellä kyselin häneltä monellaisia asioita, vieläpä sain hänet selittämään kemiaa itselleni ja näyttämään muutamia kokeita.
Me kulimme yhdessä teatterit ja konsertit sen vähän minkä niitä yleensä Helsingissä oli. Hän rakasti suuresti näytelmätaidetta, ja musiikkia hän suorastaan jumaloi. Hän piti sitä aristokraattisempana kuin mitään muuta. Sen vaikutus oli hänestä ylhäisempi kuin toisten taiteiden. Se kohotti mielen korkeihin ilmapiireihin, jossa kaikki oli puhdasta ja eterisen läpinäkyvää. Tietenkin ihaili hän myös maalareita, ja sain usein ihmetellä hänen omituista makuaan ja rakkauttaan hillittyihin väreihin. Hän tiesi taiteenkin alalta suunnattomasti enemmän kuin minä ja syvensi melkoisesti käsityskantaani.
Mitä hänen ulkonaisiin tapoihinsa tulee, on minun mainittava muutamia ominaisuuksia.
Milloinkaan ei hän juonut itseään päihdyksiin. Hän otti vain pari lasillista ja lopetti sitten jyrkästi, niin jyrkästi ettei mikään saanut häntä horjumaan. Jos kehotti häntä, vastasi hän kohteliaasti "kiitos, kyllähän minä", mutta siinä olikin kaikki. Kuitenkaan ei hän koskaan hermostunut eikä poistunut kesken, vaikka seuramme toisinaan oli hurja jopa räyhääväkin erikoisissa tilaisuuksissa. Päinvastoin! Joka kerta kun kilistimme, nosti hänkin lasinsa huulilleen, mutta laski sen täyteläisenä takasin pöydälle.
Kuten jo kerran olen maininnut, olin saanut hänestä ystävyytemme syntyessä sen käsityksen, että hän kaikin tavoin koetti herättää huomiota. Mutta asianlaita olikin aivan päinvastainen. Hänellä, jos kellään, oli se harvinainen ominaisuus, että hän osasi kuunnella mitä toiset sanoivat, pyrkimättä itse sekaantumaan keskusteluun. Hän ei missään tilaisuudessa tahtonut "esiintyä", eikä milloinkaan ottanut omaa personaansa puheenalaiseksi. Istuen aivan alallaan ja hermostuneita liikkeitä tekemättä, hän tarkkaavasti kuunteli ketä tahansa, kohtelias ilme kasvoillaan. Silti ei hän ollut äänettömänä. Hän osasi pistellä väliin keveitä lauseita, paradokseja ja omituisia epigrammeja, mutta hän ei korostanut niitä, eikä mitenkään tahtonut tehdä niillä itseään huomatuksi. Hänellä tuntui olevan ehtymätön varasto kaksimielisiä lauseita, joiden näennäinen merkitys oli aivan tavallinen, mutta jotka tarkemmin ajatellen saattoi selittää toisin, jopa varsin ilkeästikin joskus. Mutta hän viskeli niitä niin hillitysti ja sivumennen, että ainoastaan hyvin tarkkaavainen korva huomasi niissä kären.