Keskustelun kestäessä olimme tulleet aivan kotini lähelle, joten pyysin Kurimoa sisään tervehtimään vaimoani. Pyyntöni oli ensin laimea, mutta hänen omituiset estelynsä virittivät minut äkkiä kuin jousen. Polttava liekki syttyi sieluuni. Kaikki ajatukseni kääntyivät siinä määrin sisäänpäin, etten oikeastaan tietänyt mitä ympärilläni tapahtui, ja ne hartaat pyynnöt, joilla rupesin häntä ahdistamaan, tulvivat huuliltani vaistomaisesti ja sisäisestä pakosta. Enempää vastustelematta hän suostuikin.
Vaimoni otti meidät vastaan kalpeana ja silmät hämmästyksestä synkkinä. Omituinen, vääristynyt hymy vavahteli hänen huulillaan. On selvää että tarkastelin häntä nautinnolla.
— Minun ei tarvinne esitellä teitä. Tehän olette vanhoja tuttuja, vai kuinka? sanoin.
— Tuttavuutemme on vain vähäpätöinen. Epäilen tokko rouva enää muistaa minua näin pitkän ajan perästä, vastasi ystäväni.
Säpsähdin hänen ääntään. Vaikka hymy valasi hänen kasvonsa, oli ääni kuiva ja tukahtunut. Palava tulivuori tuntui hehkuvan sen hillityn sävyn takana, Se oli samallainen kuin kerran pelisalissa. Toistamiseen elämässäni kuulin sen muuttuneena.
Vaimoni oli sillävälin saanut takasin tyyneytensä ja ojensi nyt aivan rauhallisesti ja luonnollisesti kätensä uudelle ystävälleni.
— Muistan teidät varsin hyvin herra Kurimo. Mutta miten ihmeessä olette nyt täällä? Luulin nähneeni teidät Parisissa keväällä.
— Tekin, rouva, olitte silloin siellä, vastasi ystäväni sointuvin äänin ja niin koomillisesti, että kaikki purskahdimme nauruun ja jännitys väliltämme laukesi.
— Mutta milloin maailmassa te olette mieheeni tutustunut? Arnold ei ole siitä koskaan maininnut, kysyi vaimoni meidän asettuessamme istumaan.
Kurimo katsoi minuun terävästi kissan silmillään.