V.
En enää tavannut Kurimoa koko Parisissa oleskelumme aikana. Vaikka tähystelin ympärilleni kaduilla ja vaimoni kanssa kävimme julkisissa paikoissa, ei häntä missään näkynyt. Ystäväni de la Ée ei hänestä tiennyt sen enempää.
Vaimoni ja minä elimme kerrassaan onnellista elämää — ainakin ulkonaisesti. Se epäily, jonka hänen omituinen käytöksensä oli herättänyt, iti kyllä sielussani. Se muodosti välillemme kuilun, mutta vielä en tuntenut sen hämäriä syvyyksiä. Minä osasin vaieta. Sillä tiesin, että jos kerran vaimoni oli ollut jossakin suhteessa tuohon merkilliseen mieheen, oli minun turhaa koettaa sitä udella. Olisin vain pilannut asiani, tuottanut vaimolleni tuskaa ja tehnyt oman elämäni onnettomaksi. Olin siis kokonaan ääneti ja odotin mitä tulisi, milloin sumu ympäriltäni hälvenisi ja kohtaloni päähermo värähtelisi paljastettuna edessäni. Sillä aavistin — vaikken käsittänyt aavistukseni perussyitä — että Kurimo oli henkilö, joka vielä tulisi vaikuttamaan elämääni. Ikäänkuin salaperäisen vaiston avulla tunsin kohdanneeni ihmisen, jonka kohtalo oli minun kohtalooni sidottu ja jonka voimakas personallisuus kerran saisi minut kauhusta vapisemaan. Siitä huolimatta olisin tahtonut olla hänen seurassaan ja tutustua tarkemmin häneen. Minä suorastaan kaipasin häntä ja odotin jännittyneenä hetkeä, jolloin saisin jälleen tavata hänet. Olin samallaisessa kuumeisessa tilassa, joka meille on niin ominainen suuren vaaran uhatessa. Me etsimme sitä, jos se kätkeytyy. Me ajamme sitä takaa jos se pakenee. Ja kun se vihdoin on edessämme, tuijotamme sitä tuhkanharmaina ja kauhusta sanattomina.
Parisista matkustimme vähäksi aikaa Skottlantiin ja huhtikuun lopulla palasimme Turkuun. Vietimme kesän äitini huvilassa ja kävimme Pietarissa katsomassa isääni.
Syksyllä vuokrasimme Helsingistä soman huoneuston asunnoksemme, sillä vaimoni tahtoi kaikin mokomin olla talven siellä. Elelimme sitten hiljaisesti ja verraten suletusti, ja onni ja tyytyväisyys viihtyivät luonamme.
Kun eräänä iltapäivänä rauhallisesti astuskelin Bulevardilla, kuulin sointuvan äänen sivullani sanovan:
— Hyvää päivää, herra Broman! Tervetuloa kotimaahan!
Käännyttyäni näin ihmeekseni Kurimon hymyilevät kasvot. Siitä minä ilostuin ja puristin sydämellisesti hänen kättään.
Hän kertoi minulle lähteneensä Parisista pari päivää tapaamisemme jälkeen erään perintöasian vuoksi. Haukiojan kartanon omistaja oli kuollut, ja kun Kurimo oli tämän yksinäisen vanhanpojan lapsi, vaikkakin avioton, oli hän testamentissään määrännyt kartanonsa ja koko omaisuutensa pojalleen.
Kun nyt jälestäpäin muistan, miten avomielisesti hän kertoi jokaisen yksityiskohdankin, niin en taaskaan saata olla ihmettelemättä. Hän ei peitellyt mitään. Ja kuitenkin sain myöhemmin kokea kuinka läpitunkemattoman itseensäsulkeutunut hän oli, yksinpä vähäpätöisimmissäkin asioissa.