— Rakas Arnold, suo anteeksi, nyt en voi ottaa sinua vastaan. Tule tunnin perästä uudelleen, jos tahdot minua tavata.
— Olen kirjastossasi niinkauan, vastasin hänelle
Kului kuitenkin lähes kaksi tuntia, ennenkuin kuulin hänen askeleensa. Kun hän astui ovesta sisään, olivat hänen kasvonsa harmaankalpeat ja kauhu kuvastui hänen silmistään.
Niinä aikoina, jolloin hän kokonaan oli erossa laboratoriotöistään oli hän raskasmielinen, mutta puhui enemmän. Hän luki silloin kaunokirjallisuutta ja omisti kaiken huomionsa taiteelle. Klassikot olivat hänen mieliluettavaansa, mutta myöskin vanhat kansanmyytit ja eritoten Ossianin laulut. Ne tunsi hän tarkoin ja hän selitti minulle usein niiden kauneuksia.
Oli merkillistä kuulla hänen puhuvan taiteesta. Toisinaan lasketteli hän mitä kummallisimpia ja ristiriitaisimpia aforismeja. Silloin sauhusi sikari yhtämittaa hänen hampaissaan ja hänen huulillaan leikki tuo omituinen hymy, joka kärjistyi ivaksi suupielissä, ympäröi sydämellisenä oikean posken hymykuoppaa, ja eteni kauemmas kasvoille liikehtivänä, kuin kevyen harson varjo. "Filosofia on usein vain runoutta", saattoi hän esim. sanoa, "mutta runous ilman filosofiaa on vain epäoikeutettua luonnon jäljittelyä. Tiede on vain sikäli filosofiaa, mikäli siinä erehdykset voivat tulla kysymykseen, mutta taide on vain sikäli tosirunoutta, mikäli siinä filosofia ei ole tiedettä." Luulen hänen kuitenkin tahtoneen yksinomaan hämmästyttää minua ja tutkia minua sellaisessa mielentilassa. — Toisinaan hän taas vakavasti innostui selittämään minulle jotakin kirjateosta. Silloin tavaton lämpö värähteli hänen sanoistaan ja puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen. Hän esitti minulle monta seikkaa kokonaan uudessa ja ennentuntemattomassa valossa. Hän kiinnitti usein huomionsa pikkuseikkoihin ja teki niistä johtopäätöksiä, jotka saivat minut ihmettelemään. Hän sanoi aina, ettei kirjaa pitänyt ensikertaa lukiessa ollenkaan arvostella. Tuli vain antautua sen tunnelman tuuditettavaksi, joka runoilijan mielessä oli luodessa liikkunut. Tuli tarkistaa korvansa teoksen salaisia säveliä kuulemaan, sulautua niihin, heittäytyä niiden aalloille ja unohtaa hetkeksi kaikki muu. Arvostelu ja tutkimus saivat jäädä tuonnemmas.
Hän kokosi huoneisiinsa mitä omituisimpia veistoksia, usein sellaisia, jotka minun mielestäni olivat varsin vähäpätöisiä, ja hänen seinillään oli tauluja, joiden kauneusarvoja en ollenkaan ymmärtänyt. Mutta kun kerran rohkenin väittää erästä Venus-veistosta epäsiveelliseksi, jopa suorastaan aistillisesti kiihottavaksi, ryhtyi hän sitä puolustamaan innolla, jota en luullut hänen edes omaavan. Jäin kuuntelemaan hänen sanojensa vuolasta tulvaa kuin kosken kohinaa hämärässä korvessa. Hänen mielikuvituksensa väririkkaus lumosi minut. Hänen äänensä sointu ja lauseiden hillitty hehku tenhosivat minut. Minä kohosin ikäänkuin korkeampiin ilmapiireihin, missä uusi, voimakas kirkkaus valasi sieluni. Aistillisuus ikäänkuin puhdistui ja kuona sen ympäriltä katosi hänen sanojensa ahjossa. Se muuttui mielestäni luonnollisuudeksi. Se tuntui valtavalta hymniltä, joka luonnossa humajaa silloin, kuin tuoreus ja elinnesteet ovat runsaimmillaan ja salaperäinen luomisvoima tykähtelee sen kätketyissä valtimoissa. Itse Venus-kuva näytti saavan glorian ympärilleen, se ikäänkuin kohosi jalustalle, jonka ympärillä viinirypäleet kypsyneinä kimaltelivat; raikas, vavahduttava tuoksu lähti sen valkeista jäsenistä ja äsken saastaisina pitämäni kasvot aukenivat eteeni kuin lilja, jonka lehdillä yökaste kyynelehtii. Ympäristön ääriviivat hukkuivat ja ajan humaltuneet hetket sykkivät valheellisina kuin unessa. Olin joutunut mielentilaan joka siihen asti oli ollut minulle täydellisesti vieras. Uudet, hienovivahduksiset tunnelmat värisyttivät sieluani, ja minä kuuntelin kuin hypnotisoitu, silmät ihastuksesta jäykkinä.
Tuo hiljainen mies, joka seuroissa oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut, saattoi siis puhua hyvin kuin klassillinen kaunopuhuja. Hän osasi sanojensa musikilla herättää uusia näkemyksiä toisessa henkilössä ja saada toisen sydämessä ennentuntemattomat kielet väräjämään. Hän hurmasi minut niin täydellisesti, etten pitkään aikaan osannut puhua mitään. Ja kun lumouksesta vapautuminen vihdoinkin salli minun käyttää kieltäni niin huudahdin innostuksen valtaamana.
— Mutta sinähän olet mainio! Mikset sinä koskaan esiinny? Sinun pitäisi esitelmöidä ja pitää puheita!
Silloin hymy palasi hänen kasvoilleen ja hän sulkeutui jälleen kuoreensa. Tehden kädellään torjuvan liikkeen sanoi hän:
— Rakas ystävä. Sinä näet hyväksi imarrella minua. Puhe on aina kokonaan hyödytöntä. Sen viehätys on vain siinä, että niin yleisö kuin itse puhujakin ovat sen seuraavana päivänä täysin unohtaneet, ja sen ainoa etu on siinä, että se totuttaa kuulijoita kärsivällisyyteen.