Hänen sulkeutuneisuutensa sai minut väliin epätoivoiseksi, ja monasti päätin pysytellä pois hänen seurastaan. Tahdoin nöyryyttää häntä, olla kylmä ja välinpitämätön ja antaa hänen tulla tiedustelemaan poissaoloni syytä. Mutta olin hänen suhteensa kokonaan voimaton. Hänelle näytti olevan aivan samantekevää, olinko maailmassa olemassakaan. Hän ei etsinyt minua, eikä tullut minua hakemaan seuraansa. Silloin salaperäinen voima, jonka olemusta en ensinkään käsittänyt, mutta jonka vaikutus oli sitä tuntuvampi, veti minua hänen luokseen. Jos viivyin poissa muutaman päivän, tulin niin rauhattomaksi, etten saanut tilojani missään. Tuhansia asioita ilmaantui, joista olisin tahtonut hänelle puhua, tuhansia pikkuseikkoja, jotka sytyttivät minussa kiihkeän halun, niin, suorastaan pakottivat minut häntä tapaamaan. Ja kun vihdoin väsyin ja antausin, niin ei hän edes huomauttanut pitkästä poissaolostani. Vai näkikö hän aina lävitseni? Tunsiko hän nämätkin taisteluni?
Vietimme vaimoni kanssa tyyntä elämää. Hän oli oppinut luottamaan minuun ja sydämellisyyteni teki hänet herttaiseksi. Kuitenkin oli välillämme juopa, joka leveni päivä päivältä, kuin sumuvyöhyke, jonka harmaus kävi yhä selvemmäksi. Keskustelumme rajottuivat. Ne pysyttelivät aina määrätyillä aloilla, joiden ulkopuolelle en uskaltanut ainakaan kauas tunkeutua. En tohtinut kosketella hänen entisyyttään, sillä hän muuttui aina omituisesti — vaikka hän koetti sen huolellisesti salata — jos siitä tuli puhe. Niinikään oli Kurimo harvoin puheenaiheenamme. Olin niin varovainen kuin mahdollista, enkä tahtonut loukata vaimoani, vaikka epäily kyti sydämessäni. Sillä minä rakastin häntä. Minä jumaloin hänen ylhäistä ylpeyttään. Ja olin siinä uskossa, etten mistään olisi voinut löytää mieleisempää puolisoa. Hänkään ei rasittanut minua pikkumaisilla nuhteilla tai kyselyillä. Jos milloin viivyin myöhään poissa ei hän näyttänyt hapanta naamaa, eikä hysterinen, hermostuttava sanatulva odottanut minua palatessani. Siitä oli seurauksena, että sanoin hänelle usein minne menin ja pyysin häntä mukaani, vaikkapa vain muodollisesti. Se oli myöskin omiaan tekemään seurusteluni Kurimon kanssa miltei jokapäiväiseksi.
Tietenkin oli vaimoni mukana kun kävimme konserteissa tai muissa sellaisissa. Ja minun täytyy sanoa, ettei Kurimoa miellyttävämpää konserttitoveria juuri voinut toivoa. Hienoilla, terävillä huomautuksillaan sai hän vaimonikin usein haltioihinsa.
Mutta minä pidin aina ystävääni silmällä. Joka tilaisuudessa vakoilin häntä ja punnitsin hänen sanojaan. Sillä palava halu tietää, mitä ystäväni kivisen kuoren alle oli kätkettynä, vaivasi minua alituisesti. Olisin tahtonut saada selville, vieläkö hänen sydämensä oli lämmin, vai olivatko tunteet jähmettyneet ja omatunto menettänyt herkkyytensä. Mitä tuskia, mitä koettelemuksia olikaan tarvittu, ennenkuin noin kylmä liikkumattomuus oli asettunut hänen kasvoilleen? Mitä sisäisiä taisteluja hän olikaan kestänyt? Nämä kysymykset pyörivät aivoissani koko talven, ja niihin liittyi omituinen aavistus siitä, että jos minun kerran onnistuisi halkasta hänen panssarinsa, jos kerran näkisin hänen sielunsa kätköt, niin omakin kohtaloni seisoisi edessäni alastomana ja värähtelevin jäsenin.
* * * * *
Kun nyt tarkastelen kirjotuksiani, niin avuttomuus ja outo tuska saavat minut valtoihinsa. Luulin noiden vaiheiden, jotka selvinä elävät mielikuvituksessani, olevan helposti kuvattavissa. Uskoin saavani ne tunteet ja mielentilat, jotka nuo tapaukset minussa synnyttivät vähin vaivoin ymmärrettäviksi. Mutta nämät rivit eivät ilmasekaan mitään. Ne ovat sekavia ja antavat huonon, kenties epätodellisen kuvan ystävästäni. Ja ne hienot salaperäiset vivahdukset, jotka milloin jännittivät hermoni äärimmilleen, ja tuottivat minulle kauhunsekaista tuskaa, milloin hurmasivat minut ja herättivät ihmettelyäni, pysyvät kokonaan salassa vieraan silmältä. Ne olivat senlaatuisia yksityiskohtia, ettei taitoni riitä niitä kuvailemaan. Omaamatta kykyä tunkeutua välittömästi ihmissieluun, minä olen ollut pakotettu turvautumaan deskriptivisiin keinoihin ja syrjäyttämään erikoiset tapahtumat. Sillä jos yrittäisin niitä esittää, niin luulen, etten itsekään olisi työhöni tyytyväinen. Ja toisten mielestä tuntuisivat nuo seikat varmaankin liian vähäpätöisiltä, pelkäänpä naurettavilta. Kuitenkin minä hartaasti toivoisin, että jokainen pulmallinen kysymys sielussani saisi ratkasunsa, että jokainen varjo sieltä pakenisi ja minä voisin rauhallisena kääntää katseeni tulevaisuutta kohti.
VI.
Koko talven aikana kävi Kurimo vain muutamia kertoja maatilallaan, viipyen siellä ainoastaan joitakuita päiviä. Mutta kesäksi aikoi hän muuttaa sinne.
Vaimoni ja minä olimme päättäneet oleskella vuoroin äitini huvilassa, vuoroin vapaaherra af Silfverhornin kartanossa; väliin pistäytyisimme saaristoon huviretkelle.
Lähtiessään pyysi Kurimo minua kaikin mokomin käymään luonaan. Ainakin syksymmällä, jolloin metsästys hänen suurissa saloissaan tuottaisi minulle varmasti nautintoa.