Suvi kului hupaisesti, mutta kaipasin usein ystävääni. Olin monasti aikeessa noudattaa hänen kutsuaan. Kuitenkin sain hillityksi itseni, niin että ainoastaan kirjotin hänelle muutaman sanan. Sillä ymmärsin, että välinpitämättömyys, kylmyys ja teennäinen etääntyminen olivat ainoat keinot, joiden avulla voin päästä häntä lähemmäksi. Sitäpaitsi tunsin jonkunlaista pelkoa, vai oliko se itsesäilytysvaistoa. En tahtonut näyttää, että hän merkitsi niin paljon minulle. En tahtonut antaa hänen salaisesti riemuita vallastaan ylitseni ja vaikutuksestaan minuun.
Mutta kun syyskuun alussa palasimme Helsinkiin ja hän yhä viipyi poissa, tuli janoni nähdä häntä ja kuulla hänen ääntään niin voimakkaaksi, että oloni tuntui tuskalliselta. Olinhan niin yksin, ja suhteeni Märtaankin oli omituinen, sanoisinko alakuloinen. Ulkonaisesti oli kyllä kaikki ennallaan, mutta sisäisesti olimme yhä enemmän eristyneet ja vieraantuneet toisistamme, ja meitä kumpaakin ahdisti se, ettei vielä ollut toivoakaan perillisestä. Kun siis, viettäessäni tällaista yksitoikkoista elämää, sain Kurimolta kirjeen, jossa hän jälleen uudisti kutsunsa, niin on helposti ymmärrettävää, etten voinut kauemmin kaipaustani vastustaa. Mutta enhän saattanut lähteä yksin ja jättää vaimoani kaupunkiin. Ehdotin siis hänelle matkaa niin varovasti kuin mahdollista. Hän kuitenkin kieltäytyi viitaten siihen, ettei ystäväni ollut häntä erityisesti kutsunut. Silloin hurja halu sai minut valtaansa. Tahdoin nähdä heidät vierekkäin, jokapäiväisessä seurustelussa toistensa kanssa ja siten saada selville kaiken mikä yleensä oli selvillesaatavaa. Ja tuon ajatuksen, tuon äkkinäisen mielijohteen kiihottamana esitin pyyntöni niin hartaasti, että vaimoni suostui siihen.
Kun saavuimme Haukiojalle, ihastutti valtava luonto minua suuresti. Puistossa huminoivat ikivanhat puut. Keltaset lehdet lentelivät kahisten tuulessa ja sambucuspensaiden marjat punottivat. Jylhän järven aallot solisivat hiljaa, ja saarissa kohottivat suuret kuuset latvojaan kuin jättiläiset. Itse kartanokin oli lumoava pensasten ja murattien keskellä.
Kun huomautin tästä vaimolleni, niin hän ainoastaan nyökkäsi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Silmät katsoivat raukeina jonnekin etäälle. Hän näytti uneksivan. Se kummastutti minua, mutta koetin uskotella itselleni kaiken johtuvan väsymyksestä. Sillä en tiennyt silloin — niin omituiselta kuin se kuuluneekin — että hän ennen oli ollut Haukiojalla.
Kurimo oli portailla meitä vastassa.
— Hyvää päivää, herra Kurimo! Älkää nyt vain olko pahoillanne, että omin lupineni tunkeudun kotiinne. Syy onkin enemmän Arnoldin kuin minun, huusi vaimoni nauraen.
— Olette sydämellisesti tervetullut, rouva! Olen hyvin kiitollinen, että teitte Arnoldille seuraa. Muuten hän olisikin menehtynyt ikävään täällä yksinäisyydessä, vastasi ystäväni herttaisesti hymyillen, mitä lieneekin ollut hänen hymynsä takana.
Oli verraten myöhäinen iltahetki parisen päivää saapumisemme jälkeen. Istuimme kaikki kolme suuressa, vanhanaikaisessa salongissa, jonne ystäväni oli sijottanut vastaostamansa pianon. Olimme juuri juoneet teetä. Ja kun keskustelu ei tahtonut sujua, pyysi Kurimo vaimoani soittamaan.
Salongissa oli hämärä. Ainoastaan kaksi kynttilää, joita pianoon kiinnitetyt, kullatut jalustat kannattivat, levitti soittokoneen ympärille himmeää valoa, mikä ei kuitenkaan jaksanut huoneen etäisimpiin osiin. Kuu valoi hopeitaan läpi akkunoiden. Ja kynttilöiden sekä kuun yhteisvaikutuksesta kävi pimeys läpikuultavaksi. Se keveni utuiseksi hämyksi, joka ikäänkuin keinui sävelten aalloilla ja herätti mielessä mystillisen tunnelman. Esineiden ääriviivat erottautuivat pehmeinä ja epäselvinä. Ja kun nopeastikiitävät pilvenhattarat kulkivat yli kuun, niin salaperäiset varjot liitelivät huoneessa. Ne kiiruhtivat yli lattian, ajoivat toisiaan takaa seinillä, heittäytyivät sohvalla toistensa syliin ja häipyivät äänettöminä suuren muurin nurkkaan.
Vaimoni soitti pari Chopinin kappaletta. Niiden omituinen, valtava surumielisyys ja aristokrattinen ylevyys vaikuttivat puolihämyssä melkein ahdistavasti ja aavistus siitä tunteesta, joka ne oli taiteilijasta pusertanut, kulki liikuttavana läpi sydämen. Autio, alakuloinen tunto tuuditti mielen olemattomia kaipaavaksi. Silmissä hupeni kaikki kuin uneksi. Ja tuntui kuin olisivat suonetkin alkaneet tykähdellä samassa tahdissa riutuvien sävelten kanssa.