Hänen nyyhkeensä kiihtyi yhä. Hermoväreitä liikkui hänen poskillaan. Hänen sormensa koukistuivat suonenvedon tapaisesti, kun hän edestakasin kuletti kättään pitkin käsivarttani ja olkapäätäni. Hänen povensa aaltosi kuin meri ja hän vapisi kauttaaltaan.
Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi. Syvä kärsimys kuvastui hänen kasvoiltaan, ja hän tarttui käteeni ja pusersi sitä hiljaa.
Jos voisin kuvailla mitä tunsin tuona hetkenä, jolloin käsi kädessä istuimme pehmeän hämärän helmassa! Sanaakaan ei vaihdettu. Kyyneleet olivat kohonneet minunkin silmiini ja harras mieliala valtasi minut. Tuntui kuin olisivat sielumme sinä hetkenä lähentyneet toisiaan ja sulautuneet toisiinsa. Ilmassa väreili kuin kaukainen urkujen soitto, kuin matalan virren hiljainen humina tai yötuulen huokaus korven hongissa. Paljaina ja nöyrtyneinä me olimme toistemme edessä. Ensi kertaa koko elämämme tuskaisella taipaleella.
Tuon kohtauksen jälkeen on niin paljon muuttunut. Minun tuskani ja epäilyni olivatkin jo sulautuneet yhdeksi ainoaksi epätoivon tunteeksi, joka oli niin painostava, että sielunelämäni turtui liikkumattomaksi. Se ei enää sisältänyt vivahduksia. Ikäänkuin haihtumaton usva verhosi sisäisen maailmani. Mutta nyt on kaikki toisin ja uusi, hiljainen onni, josta en vielä ole täysin selvillä, asuu luonani. Ehkä olin itse syypää onnettomuuteeni. Ehken ymmärtänyt vaimoani, ehken toden teolla avoimesti ja vilpittömästi pyrkinyt häntä lähemmäs. Nöyrästi minä tunnustan erehdykseni.
Nyt olen hänet löytänyt. Ja vaikken saatakaan toivoa, että kaikki epäsoinnut hälvenisivät ja täydellinen onni odottaisi minua, niin uskon kuitenkin voivani rauhallisesti katsoa tuleviin aikoihin. Luulen että jälelläolevan elämäni ylitse lepää kesäyön hillitty valo. Ei mikään enää loista. Kirkkaat värit eivät häikäse silmää, eivätkä sytytä tunnetta ilmiliekkiin. Mutta synkkiä varjojakaan ei ole olemassa. Ainakin minä näin toivon. Ja minä tahtoisin hartaudesta vaipua polvilleni ja kiittää elämää kaikesta, ja etenkin siitä, että toivoni on palannut.